sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Kirjastokissa

Pienen iowalaisen kaupungin, Spencerin, kirjaston palautusluukusta löytyy hyisenä talviaamuna vuonna 1988 pikkuruinen kissanpentu. Kirjastonjohtaja Vicki Myron ottaa pennun hoitoonsa, saa sen virkoamaan ja pian siitä tulee koko kirjaston henkilökunnan lemmikki. Eikä pelkästään henkilökunnan: ei kulu aikaakaan, kun kissa on valloittanut myös kirjaston asiakkaiden ja käytännössä kaikkien muiden kaupungin asukkaiden sydämet. Aikana, jolloin Yhdysvaltain maaseudulla on meneillään raju muutos ja ihmisiä on jäänyt työttömäksi ja siten taloudellisten ja muiden huolien painamaksi, Deweyksi nimetyllä kirjastokissalla on aivan oma tehtävänsä: tuoda kodikkuutta ja viihtyisyyttä kirjastoon sekä vähentää asiakkaiden stressiä ja saada heidät tuntemaan aivan erityisiksi. Spencerin kirjaston asiakasmäärä kasvaa kirjastokissan myötä räjähdysmäisesti ja Deweyllä riittää ihailijoita ympäri Yhdysvaltojen ja vähitellen myös muualla maailmassa eri julkaisuissa ilmestyneiden juttujen myötä.

Kirjastokissa on hellyyttävä tarina kissasta, joka on kuin tehty kirjastoelämää varten: se rakastaa julkista elämää ihmisten keskellä, huomion kohteena olemista ja lohdutuksen antamista. Se onnistuu yhdistämään ihmisiä, joilla ei ennen ollut juurikaan tekemistä keskenään; se onnistuu vähentämään ihmisten välisiä jännitteitä ja lisäämään ystävällisyyttä ja myötätuntoa. Se on myös suureksi lohdutukseksi ja avuksi "emolleen" kirjastonjohtaja Vicki Myronille, jolla on ollut rankkoja kokemuksia yksinhuoltajuudesta, vaikeasta äiti-tytär-suhteesta,  äitinsä sairaudesta ja kuolemasta sekä omista pitkäaikaissairauksistaan. Kirjastokissa saa myös kaltaiseni kissattoman lukijan sydämen sulamaan ja ihmettelemään sitä, kuinka suuri vaikutus eläimillä voi olla elämäämme.

Tekniset tiedot:
Myron, Vicki ja Bret Witter: Kirjastokissa
Suomentaja: Laura Beck
ISBN: 978-951-1-22325-2
Otava 2008
Sidottu, 301 s.
Kirjastoluokka: 67.452

perjantai 29. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Rakastuin ulkomaalaiseen. Myötä- ja vastoinkäymiset kahden kulttuurin parisuhteissa

Nyt jo poismennyt Sinikka Arteva on tullut useimmille meille tunnetuksi todennäköisesti hänen työnsä kautta. Arteva toimi useita vuosia Yleisradion Kaukoidän kirjeenvaihtajana esimerkiksi Kiinassa ja Lähi-idän maissa. Kansainvälisien yhteyksiensä vuoksi Arteva oli paljon tekemisissä ulkomaalaisten kanssa ja sai vähitellen idean kirjoittaa kirjan kahden kulttuurin välisistä parisuhteista. Millä tavoin ne poikkeavat saman kulttuurin sisältä kumppanin löytäneiden tarinoista? Mitä hyvää ja huonoa puolisot näkevät omassa ja toisen kulttuurissa? Kuinka hyvin avioliitot ovat kestäneet ja mikä niiden kestoon on vaikuttanut? Onko kulttuurien eroavaisuudella ollut vaikutusta liittojen kestoon?

Esimerkiksi näihin kysymyksiin antaa vastauksia Artevan teos Rakastuin ulkomaalaiseen - myötä- ja vastoinkäymiset kahden kulttuurin parisuhteissa. Kirjassa on käsitelty  maantieteellisesti hyvin kattavasti suomalaisen ja jonkin toisen kulttuurin edustajan kesken solmittuja parisuhteita: esimerkkitapaukset ovat niin Etelä- ja Keski-Amerikasta, Euroopasta, Lähi-idästä, Afrikasta kuin Kiinasta ja muualtakin Kaukoidästä. Lisäksi kirjassa on kokoava luku, joka yrittää löytää yhtäläisyyksiä ja eroja esimerkkkitapausten välillä sekä luku lapsista, jotka ovat eläneet kahta eri kulttuuria edustavien vanhempien perheessä. Heitä kutsutaan usein myös nimellä uuden ajan nomadit.

Kirjassa käsitellyt parisuhteet ovat tietysti yksittäistapauksia, mutta niiden kautta on löydettävissä joitakin yhtäläisyyksiä ja suuntaviivoja, jotka koskevat monikulttuurisia parisuhteita yleensäkin. Esimerkiksi kulttuurierojen sijaan kahden kulttuurin välisten parisuhteiden kestävyyteen näyttää vaikuttavan ennen kaikkea sen osapuolten persoonallisuuden piirteet. Myös sellaiset seikat kuin ruoka, kieli, uskonto, asuinpaikan valinta, lasten kasvatus ja sopeutuminen uuteen ympäristöön ovat merkittävässä asemassa parisuhteen onnistumisen kannalta. Useilla maahanmuuttajilla on ollut ongelmia löytää (suomalaisia) ystäviä, joten yksinäisyyden ja kotoutumattomuuden tunne voivat muodostua ongelmiksi. Toisaalta joidenkin maahanmuuttajien sopeutumiskeinoksi on osoittautunut kasvanut uskonnollisuuden tunne, joka voi olla yllätys parisuhteen toiselle osapuolelle. Myös työpaikan saamisen vaikeus voi nakertaa maahanmuuttajan omanarvontuntoa. Kaiken kaikkiaan kahden kulttuurin välisten parisuhteiden haasteet ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia kuin saman kulttuurin sisältä puolison löytäneiden keskuudessakin. Kirjassa on mielestäni suurena etuna se, että maantieteellisen kattavuuden vuoksi johtopäätösten pohjana olevien tapausten kirjo on mahdollisimman monipuolinen.

Tekniset tiedot:
Arteva, Sinikka: Rakastuin ulkomaalaiseen. Myötä- ja vastoinkäymiset kahden kulttuurin parisuhteissa
ISBN: 951-31-187-03
Tammi 2000
Sidottu, 191 s.
Kirjastoluokka: 30.15

tiistai 26. lokakuuta 2010

Jaiks, minä(kin) olen erilainen!

Edellinen kirjoitukseni käsitteli sitä, kuinka minun ja luultavasti monien muidenkin on toisinaan vaikea kohdata luontevasti fyysisesti erilaisia ihmisiä; kuinka toivomme voivamme olla osoittamatta liikaa sääliä ja toisaalta huomioimalla toiset ihmisarvoisella tavalla. Kirjoitin tuolloin, että näkökulmani on ulkopuolisen. Kuitenkin reilu vuorokausi tekstini julkaisemisen jälkeen aloin ajatella, että vaikka olenkin tosiaan kirjoittanut sen tekstin vammaisuuden kannalta ulkopuolisen asemassa, on minulla itselläni kuitenkin joitakin samantyyppisiä kokemuksia. On ollut joitakin tilanteita, joissa olen itsekin tullut kohdelluksi eri tavoin siksi, että olen ollut jollakin tavalla valtavirrasta poikkeava. Joillakin ihmisillä on ollut tuolloin ilmeisiä vaikeuksia päättää, kuinka suhtautua minuun tai lähimmäisiini. Tässä joitakin esimerkkejä.

Vaatetus. Varsinkin viime kesän kuumilla helteillä olin viikkokausia yksi niistä harvoista tällä seudulla, jotka pitivät pitkähihaista paitaa ja nilkkoihin yletyvää hametta tai pitkiä housuja riippumatta siitä, kuinka korkealle lämpötila nousi. Toisinaan ihmiset näyttivät katsovan vähän pitempään, mutta pääasiassa sain olla rauhassa. Sen sijaan olen huomannut, että hameen käyttö kerää enemmän huomiota kuin housujen, ei kuitenkaan mitenkään negatiivisella tavalla.

Hijab. Hijab kuuluu tietenkin myös vaatetukseen, mutta olen ottanut sen omaksi osiokseen, sillä siihen liittyy aivan erityisiä kokemuksia. Muistan edelleen huivikokeiluni, kun olin aivan hiljattain palannut islamiin ja halusin elää sen oppien mukaisesti niin hyvin kuin pystyin. Suurin osa ihmisistä tuntui suhtautuvan huiviin luontevasti. Sitten olivat nämä ääripään tapaukset: yksi keksi-ikäinen mies purskahti nauramaan minut nähdessään ja muutama nainen katsoi niin paheksuvasti, että olisi voinut luulla heidän nielaisseen sitruunan väärään kurkkuun. Ne olivat oikeastaan ensimmäisiä kertoja, kun olen herättänyt niin paljon (negatiivista) huomiota kanssaihmisten keskuudessa, eikä se tietenkään tuntunut kovin mukavalta.

Lapsi. Ei mene yleensä päivääkään, etteikö joku vastaantulija tai ulkoilemaan samaan aikaan lähtenyt sanoisi, että lapsellamme on tummat silmät tai nappisilmät. Nyt kun lapsella on meidän muiden tapaan vaatetusta säiden mukaisesti yleensä niin paljon, ettei juuri muuta jää paljaaksi kuin kasvot, juuri silmät tuntuvat kiinnittävät ihmisten huomion. Kommentit ovat varmasti tarkoitettu kohteliaisuudeksi tai ainakin ystävällisyyden osoitukseksi, mutta jotakin ne hyväntahtoisuudessaankin paljastavat: olet erilainen.

Ulkomaalainen puoliso. Varsinkin alkuaikoina kiinnitin huomiota siihen, kuinka ihmiset kiinnittivät ensin huomiota mieheeni ja sen jälkeen lähes automaattisesti minuun. Vaikka pääkaupunkiseudulla on ulkomaalaisiin jo totuttu, kiinnittää osa ihmisistä silti heihin vielä enemmän huomiota kuin suomalaisiin. Nykyään tosin olen jo tottunut satunnaiseen huomioon siinä määrin, että en enää itse ole aikoihin kiinnittänyt siihen huomiota. Miehenikin saa kuulemma olla suurimmaksi osaksi rauhassa.

Näiden kaikkien kohdalla pätee varmasti sama asia kuin muunkin erilaisuuden kohdalla: mitä enemmän sitä kohtaamme, sitä luontevammin pystymme siihen suhtautumaan. Se ei ole enää samanlainen pelottava mörkö, jonka olemassaolo pitää yrittää kieltää. Erilaisuus on toivottavasti tullut tänne jäädäkseen, jos Jumala niin suo.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Miten kohdata fyysinen erilaisuus?

Olin eräänä päivänä tavalliseen tapaan leikkipuistossa lapsemme kanssa. Yleensä ottaen olen huomannut, että puistoissa käy nykyään valitettavan vähän lapsia vanhempineen tai hoitajineen, paljon enemmänkin mahtuisi mukaan. Tuona päivänäkin saimme leikkiä pitkän tovin melkein keskenämme ennen kuin huomasin erään naisen saapuvan mukanaan rattaissa silmämääräisesti arvioiden samanikäinen lapsi kuin omamme. Lähempänä huomasin lapsen olevan ilmeisesti kehitysvammainen. Siinä missä muiden vanhempien kanssa keskustelemme kenties kevyesti lasten leikkitavoista, en osannut sanoa tuon lapsen vanhemmalle mitään. Hänkään ei tosin sanonut minulle koko aikana mitään enkä yleensä ole hyvä aloittamaan keskustelua, mutta silti tapaus jäi vaivaamaan minua. Tunsin kiusaantuneisuutta vielä jälkeenpäinkin, kun en tiennyt olinko toiminut oikein vai en.

Puistossa sattunut tapaus sai minut pohtimaan muita aikaisemmin sattuneita kohtaamisia fyysisesti erilaisten ihmisten kanssa. Muistin yliopistosta erään tuttuni, joka oli saanut pahoja palovammoja auto-onnettomuudessa joitakin vuosia aikaisemmin. Hänen kasvonsa olivat lukuisista korjaavista leikkauksista huolimatta näkyvästi arpien juovittamat. Tällaisissa tilanteissa tulee usein "virtahepo olohuoneessa"-tunne. Näemme erilaisuuden, mutta emme ole huomaavinamme sitä. Koetamme olla kuin kaikki olisi normaalisti, ja kuitenkin käytöksemme paljastaa kaikkea muuta. Kenties muutumme ylivarovaisiksi ettemme vai loukkaisi ketään; voimme kenties myös sanoa jotain kevyeksi tarkoitettua, joka kuitenkin paljastaa ainakin rivien välistä todelliset ajatuksemme.

Jokainen meistä on jossakin suhteessa erilainen muihin ihmisiin verrattuna. Olisikin kovin tylsää, jos me kaikki olisimme täysin samanlaisia ja voisimme tietää jo ennakkoon, miten toinen käyttäytyy tai miltä hän näyttää suuttuessaan tai ollessaan hyvin iloinen. Kuitenkin monella meistä tuo erilaisuus on piilossa pinnan alla; emme yleensä erotu muusta ihmismassasta ellemme itse niin halua. Se mitä tarkoitan fyysisellä erilaisuudella tämän kirjoituksen yhteydessä, on kaikenlainen silmin nähtävä poikkeavuus valtaväestöön verrattuna. Ja lisättäköön tähän vielä, että kirjoitukseni on ulkopuolisen näkökulmasta. Voin vain esittää omia ajatuksiani tietäen, etä asianosaiset näkevät asiat todennäköisesti hyvinkin eri tavoin.

Jokainen odottava vanhempi toivoo varmasti terveenä syntyvää lasta, ja jokainen esimerkiksi liikenneonnettomuudessa loukkaantunut toivoo parantuvansa terveeksi. Sairaan lapsen syntymä on vanhemmille järkytys, jota ulkopuolisen on vaikea käsitellä ja ymmärtääs. Samalla tapaa yllättävät loukkaantumiset saavat huomaamaan elämän rajallisuuden. Pitkän hyväksymisprosessin jälkeen on kohdattavana vielä jokapäiväinen muiden ihmisten antama (myönteinen tai kielteinen) huomio: vaikka itse olisi oppinut elämään erilaisuutensa kanssa, muut ihmiset eivät anna unohtaa erilaisuutta oman suhtautumisensa kautta.

Muistan eräästä haastattelusta miehen, joka oli näytelmärooliaan varten harjoitellut pyörätuolilla liikkumista kaupungin keskustassa. Tämä siviilielämässä terve mies oli kuulemma tullut kohdelluksi lähes lapsen tavoin. Koko miehen identiteetti oli joutunut koetukselle; se oli hänen sisimpänsä sijaan sidottu siihen miltä hän näytti muiden ihmisten silmissä. Suurimmalle osalle meistä identiteetti on ainakin jossakin suhteessa riippuvainen siitä, miltä näytämme muiden ja itsemme silmissä. Jos ulkomuotomme on syystä tai toisesta merkittävällä tavalla muista erilainen, joudumme miettimään identiteettiämme uudelleen. Ja jotta tilanne olisi vielä monimutkaisempi, erilaisuus on jollakin tapaa suljettu pois näkyvistämme. Esimerkiksi vammaisille ja "vajaakuntoisille" on olemassa omia hoitolaitoksia, kouluja ja suojatyöpaikkoja. Kun tapaamme vähemmän erilaisuutta arjessamme, meidän on vaikeampi rakentaa luontevaa suhtautumistapaa sitä kohtaan.

Oi Herrani,
Auta minua osoittamaan myötätuntoa
Auta löytämään oikeat sanat
Auta näkemään pintaa syvemmälle
ihmisten sydämiin asti
Auta huomaamaan erilaisuus itsessäni
Sillä Sinä olet Kaikkivaltias Opastaja
Maailmojen Herra ja Auttaja

lauantai 23. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Köyhyyden ammattilainen

Köyhyyden ammattilainen kertoo kolmekymppisen Petteri Savion elämästä kehitysyhteistyöntekijänä Sambiassa. Savio on saanut kolmen vuoden pituisen pestin Sambian Lusakaan valvomaan suomalaisen kehitysyhteistyöjärjestön tukemia projekteja. Hän työskentelee pääasiassa järjestön toimistolla, josta käsin hän tekee myös useita eri pituisia matkoja tarkastamaan projektien etenemistä maan syrjäisemmillä alueilla.

Savio eroaa palkattomaan vapaaehtoistyöhön lähteneestä työntekijästä siten, että hän asuu tilavassa usean huoneen talossa, jonka hoitamiseen tarvitaan pari palvelijaa. Hän tekee toimistolla kahdeksan tunnin työpäiviä ja töiden jälkeen odottavat usein iltariennot kosteine illanviettoineen ja usein vaihtuvine naistuttavineen. Toisin sanoen hän muistuttaa afrikkalaisten mielestä paljon sitä kuvaa, joka heillä on länsimaisista ihmisistä: hän on paikallisiin nähden varakas valkoinen, joka asuu jossakin määrin eristettynä ja etuoikeutettuna köyhempään kansanosaan nähden. Saviolle työ vaikuttaa olevan vain työtä, vaikkakin hän käy silloin tällöin päänsä sisällä kädenvääntöä siitä, kuinka paljon köyhiä pitäisi auttaa.

Minua kirjassa häiritsi se, ettei kulunut varmaan päivääkään, etteikö Savio olisi ryypännyt tai käynyt illanvietoissa. Alkoholin juomisen määrä tuntuu suurelta siihen nähden, että hän pystyi kuitenkin hoitamaan annetut työtehtävät aikataulun mukaan. Kirjassa antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta sen suhteen, miten Suomen myöntämiä kehitysyhteistyömäärärahoja käytetään eri kohteiden hyväksi; joidenkin arvioiden mukaan apu tulisi lopettaa hyödyttämänä kokonaan, sillä sen turvin käynnistetyt projektit hyvin todennäköisesti päättyvät, kun avustusrahojen saapuminen lakkaa. Kirja on kirjoitettu hyvin todentuntuisesti ja sen kautta saa näkökulman sambialaiseen ajattelutapaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin - eikä vähäisimpänä syynä liene se, että kirjan kirjoittanut Salminen on itse ollut kyseisessä maassa työnantajansa Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen lähettämänä.

Tekniset tiedot:
Salminen, Esa: Köyhyyden ammattilainen
ISBN: 978-951-0-340-06-6
Johnny Kniga Kustannus 2008
Sidottu, 255 s.
Kirjastoluokka: 84.2

torstai 21. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Tehtaan tytöt. Unelmia muuttuvassa Kiinassa

Leslie Chang on amerikankiinalainen nuori toimittaja, joka päättää seurata kolmen vuoden ajan nuorten kiinalaisten siirtotyöläisnaisten elämää Kiinan tehdaskaupungeissa. Kiina on lukemattomien länsimaissakin käytettävien tuotteiden ylivoimainen tuottaja eikä tehdastyöläisten arki ole kadehdittavaa: työpäivät venyvät usein 12-tuntisiksi ja töitä on viikonloppuisinkin. Palkka ei ole kummoinen ja työläiset nukkuvat usean hengen täyteen ahdetuissa huoneissa ja syövät tehtaan ruokaloissa. Suurimmat tehtaat työllistävät jopa 70 000 henkeä, joten ne muistuttavat pieniä kaupunkeja omine terveysasemine ja ravintoloineen. Koko elämä voi pyöriä tehtaan ympärillä, kunnes kahdesti vuodessa loma-aikaan junat täyttyvät ääriään kotikyliin vierailulle lähtevistä työntekijöistä.

Chang kertoo kirjassaan, kuinka tehdastyö on haluttua kotikylistä isompiin piireihin haluaville nuorille naisille. Se on useille nuorille ponnistualusta, josta voi pyrkiä kohti parempia työpaikkoja. Osa jää tehtaisiin vuosikausiksi, mutta omasta työkokemuksestaan valehtemalla ja kykymarkkinoille osallistumalla on mahdollisuus nousta nopeastikin yhteiskunnan portailla ylöspäin. Englannin kielen osaamista arvostetaan kiinalaisten keskuudessa, joten jo lyhyt kurssi voi auttaa parempiin työpaikkoihin. Toisaalta joillekin fyysiset mitat voivat olla unelma-ammatin esteenä: liian lyhyet henkilöt ovat usein syrjittyjä työpaikkoja jaettaessa, sillä pituus merkitsee parempaa ruokavaliota ja siten parempaa asemaa yhteiskunnassa.

Tehtaan tytöt on paitsi kertomus siirtolaisnaisten selviytymisestä omien lainalaisuuksien mukaan toimivassa kiinalaisessa yhteiskunnassa, myös kirjan kirjoittaneen Changin kertomus omasta siirtolaistaustastaan. Hänen sukunsa muutti Yhdysvaltoihin pitkälti samojen syiden vuoksi kuin lukuisat muut nykyäänkin muuttavat kylistä kaupunkeihin: paremman elämän toivossa. Chang peilaa oman sukunsa kokemuksia kiinalaisten nykynuorten tilanteeseen. Kirja antaa hyvän kuvan nyky-Kiinasta, jonka tehdaskulttuurin kehittymisen taustalla olemme myös me länsimaiset omine haluinemme ja tarpeinemme. Minut kirja herätti ajattelemaan tarkemmin tuotanto-oloja, joissa useat päivittäin käyttämämme hyödykkeet on valmistettu.

Tekniset tiedot:
Chang, Leslie T.: Tehtaan tytöt. Unelmia muuttuvassa Kiinassa
Suomentaja: Jaana Iso-Markku
ISBN: 978-951-1-23260-5
Otava 2009
Sidottu, 464 s.
Kirjastoluokka: 36.13

tiistai 19. lokakuuta 2010

Uusia tuttavuuksia

Lähde: http://www.1000good/
deeds.com
Joskus elämä yllättää, kun sitä vähiten odottaa. Minulle viimeiset pari kuukautta ovat olleet hyvin yllätyksellisiä. Siinä missä olen huomannut joutuneeni kauemmaksi joistakin aikaisemmin rakkaaksi tuntemistani henkilöistä ja odottamattomia huoliakin on ollut kohdattavana ja läpikäytävänä, olen samaan aikaan saanut ilon ja kunnian saada ystävikseni ja tutuiksi muutamia muslimisiskoja. Vaikka tutustumisemme on vielä hyvin alkuvaiheessa, on minulla tunne, että olen kenties löytänyt yhden tai useamman todellisen uuden ystävän. Kaikkien koettelemusten keskellä on siis tapahtunut hyvääkin eikä minua haittaa ollenkaan se, että uudet tuttavuuteni ovat niin kutsutusta virtuaalimaailmasta: emme ole tavanneet (ainakaan vielä) kasvokkain.

Emme lopulta koskaan ole yksin: Jumala on kanssamme lähempänä kuin omat ajatuksemme tai kaulavaltimomme. Hän tuntee meidät todennäköisesti paremmin kuin me itse, niin hyvässä kuin pahassakin. Aika pelottavaakin oikeastaan: mikään ei ole Häneltä piilossa, joten olemme lopulta Hänen edessään hyvin suojattomia. Jumala on Opastaja, Valo ja Totuus - Hän tietää, mikä on parhaaksemme. Olen erityisesti viime päivinä ajatellut, että Jumala koettelee meitä monin tavoin. Hän voi lähettää meille menestystä ja toisaalta myös kurjuutta ja katsoa, kuinka selviydymme kulloisestakin tilanteesta. Osaammeko hyödyntää meille annetut mahdollisuudet ja pysyä kärsivällisinä vaikeuksien edessä?

Jumalan jatkuvasta mutta näkymättömästä läsnäolosta huolimatta on kieltämättä mukava tunne, kun on joku joka on ihan konkreettisesti jakamassa jokapäiväistä elämää, vaikkakin sitten internetyhteyden päässä. Minulla on ympärilläni perheenjäseniä, Jumalalle suuri kiitos siitä (sekin on tullut huomattua, etteivät perheenjäsenet ole mikään itsestäänselvyys). Ulkopuoliset ihmiset tuovat kuitenkin uudenlaisen lisän arkipäivään. Ystävät ja tuttavat voivat auttaa näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja oikeissa mittasuhteissa; he antavat uutta ajattelemista; toisaalta saa hyvän mielen kun saa kuunnella ja auttaa toista ihmistä hänen haasteissaan. Toisin sanoen, meitä ei ole luotu elämään elämäämme yksin.

Internetin kautta toiseen tutustuessa piilee tietysti riskejä: onko henkilö ruudun takana sellainen kuin esittää olevansa ja kuinka paljon itsestään on turvallista kertoa. Luottamus ei kasva hetkessä, mutta niin se ei tee myöskään kasvokkain tapahtuvassa kommunikoinnissa. Mielestäni niin kutsutussa virtuaalimaailmassa on se hyvä puoli, että fyysinen maantieteellinen sijainti ei estä tutustumasta uusiin ihmisiin. Minunkin uudet tuttavani ovat osittain melkein toiselta puolelta maapalloa. Merkittävää uuden ystävyyden kannalta onkin sijaintia enemmän se, että ajatukset kohtaavat. Samalla voi internetiä käyttää hieman paremmalla omallatunnolla, oman uskon ja islamin hyväksymien ihmissuhteiden kehittämiseen.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Ekovuosi Manhattanilla

Ekovuosi Manhattanilla on kertomus yhdysvaltalaisen Colin Beavanin ja hänen perheensä yrityksestä elää yksi kokonainen vuosi mahdollisimman ympäristöystävällisesti. Perhe asuu keskellä New Yorkia ja heidän aikomuksensa on kokeilla, onko elämä mahdollista ilman hissejä, pakattua tai kaukaa tuotua ruokaa, yksityisiä ja julkisia liikennevälineitä, televisiota, ilmastointia tai pesuaineita. Eikä tarkoitus ole elää mahdollisimman askeettisesti, vaan niin, että elämästä pystyy myös nauttimaan.

Koska kyse on yhdysvaltalaisperheestä, lähtökohdat ovat tietysti erilaiset kuin suomalaisessa vastaavassa. Noutoruokaan, takseihin, metroon ja pilvenpiirtäjiin - ylipäätään tietynlaiseen kertakäyttöiseen "muovielämään"  - tottuneen kansalaisen näkökulmasta katsottuna muutos on huima. Sen vuoksi perhe luopuu totutuista mukavuuksista vaiheittain: ensin pyritään vähentämään jätteiden tuotantoa minimiin ja vähitellen perhe luopuu matkustamisesta ja siirtyy lähiruokavalioon, vain käytettyjen tavaroiden ostamiseen, katkaisee sähköt ja alkaa säännöstellä veden käyttöä. Muutokset ovat hyvin äärimmäisiä, mutta samalla ne osoittavat, missä kulkee raja tyydyttävän ja kerskakulutuksen välillä. Varsinkin perheen vaimo on ensin joitakin muutoksia vastaan, mutta usein käy niin, että hän antaa myös sysäyksen viedä muitakin muutoksia eteenpäin. Vaihe vaiheelta perhe huomaa, että lopulta luonnon kannalta suotuisampi elämäntapa on myös ihmisille itselleen laadukkaampi ja antoisampi. Niinpä perhe päättää pitää ympäristöystävällisestä elämäntavasta kiinni vielä sittenkin, kun vuosi on jo kulunut umpeen ja kokeilu virallisesti päättynyt.

Kirjan joka luvun yhteydessä on niin runsaasti tietoa eri tekojemme vaikutuksista ympäristöön ja ilmastonmuutoksen etenemiseen, että ainakin minulle lukijana tuli monta kertaa mieleen, että taidamme tosiaan tarvita jonkin tämäntyyppisen kirjan herättämään meidät toimintaan luonnon puolesta. Tekojemme ei tarvitse olla kovin radikaaleja, vaan jo pienillä teoilla pääsee alkuun ja niillä voi olla merkitystä luonnon kannalta. Vai voimmeko elää hyvällä omallatunnolla, kun tiedämme tuhoavamme samalla monien eläinlajien kantoja kriittiselle rajalle ja tuotamme juomaveteemme niin paljon kemikaaleja ja hormoneja, että ne vaikuttavat jopa lisääntymisterveyteemme? Kirjan lopussa on laaja liite kestävämmästä elämäntavasta kiinnostuneille, joskin monet siinä mainitut järjestöt ja liikkeet toimivat vain Yhdysvalloissa. kirjan ajatukset ovat kuitenkin sovellettavissa paikasta riippumatta. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi.

Tekniset tiedot:
Beavan, Colin: Ekovuosi Manhattanilla
Suomentaja: Soili Takkala
ISBN: 978-951-1-22740-3
Otava 2010
Sidottu, 317 s.
Kirjastoluokka: 50.1

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Viha-rakkaussuhde televisioon

Muutamat viimeaikaiset tapahtumat ja ajatukset ovat havahduttaneet minut miettimään tarkemmin suhdettani televisioon:

*parhaillaan lukemani kirja Ekovuosi Manhattanilla (kirja-arvio tulossa lähitulevaisuudessa, jos Jumala suo), jonka kirjoittaja Colin Beavan huomasi elämänlaatunsa kohentuneen merkittävästi televisiosta luopumisen jälkeen
*ajatus siitä, että on kiire tulla ulkoa kotiin vain koska jokin "tärkeä" ohjelma on juuri alkamassa tai että on kiire syödä, jotta ehtisi katsomaan jonkin ohjelman
*rukoilun häiriintyminen ja keskittymiskyvyttömyys, kun taustalta kuuluu jonkin televisio-ohjelman ääniä
*huono omatunto siitä, että lapsi tottuu pienestä pitäen monta tuntia päivässä auki olevaan televisioon ja oppii televisiosta moraalisesti kestämättömiä arvoja ja toimintatapoja
*halu opettaa itselle ja lapselle vaihtoehtoisia (aktiivisempia ja kehittävämpiä) tekemisen muotoja
*ajan käyttäminen turhien mainosten katsomiseen
*moraalinen dilemma televisioluvan maksamisesta
*television henkisesti ja fyysisesti passivoiva vaikutus
*ajatus siitä, että television katselu tietoisesti ja tiedostamatta heikentää uskoa

Olen kasvanut ja elänyt ympäristössä, jossa televisiota on katseltu päivittäin niin kauan kuin muistan. Ajatuksena on ollut että kun televisio kerran illansuussa on avattu, on se ollut auki nukkumaanmenoon asti, tulipa sieltä mitään järkevää katsottavaa tai ei. Ja minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa eli olen elänyt aikuisiälläkin pitkälti tuon saman mallin mukaisesti. Pisin täysin televisioton aika kohdallani taitaa olla viisi vuorokautta. Siitäkin on jo jokunen vuosi aikaa.

Viime kuukausien aikana olen alkanut kyseenalaistaa totuttua television katselutapaani. Syynä voi olla monien tekijöiden summa, mutta luultavasti ainakin osana sitä on havahtuminen siihen, millainen ohjelmatarjonta meillä on. Suomessa näkyviä televisiokanavia tarkastellessa ei voi sanoa, että niistä yksikään täyttäisi islamin vaatimukset varsinkaan siveellisyyden ja moraalisuuden osalta. Paitsi että suuri osa ohjelmista on suoraan islamin oppien vastaisia, ne voivat jopa suorastaan yllyttää käyttäytymään ja ajattelemaan yksilön ja yhteiskunnan kannalta epäterveellä tavalla.

Lähde: http://sheikyermami.com/

Suomessa television katselua islamilaisesta näkökulmasta ei voi perustella yleensä sillä, että katsoisi islamin kannalta hyödyllisiä ohjelmia, kuten opetusohjelmia tai fatwa-kanavia. Satelliittilautaset ovat täällä melko lailla harvinaisuus moniin muslimimaihin verrattuna, joissa rakennusten katoilla suuret lautaset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kuitenkin sielläkin tarjolla on myös loputon kirjo länsimaisia ja paikallisin resurssein tehtyjä ohjelmia ja kanavia, joiden sisältö on laadultaan hyvin vaihtelevaa. Ja noiden kanavien suuresta määrästä voi päätellä, että niitä myös katsellaan ahkerasti (tosin satelliittikanavathan näkyvät monessa maassa, joten kaikkia kanavia ei välttämättä katsota yhtä paljon joka maassa).

Meitä muslimeja on joka lähtöön ja mielestäni on hyvä, että televisio-ohjelmienkin suhteen tarjontaa on olemassa. Jos meiltä olisi kielletty ja sensuroitu kaikki mahdollinen syystä tai toisesta sopimattomaksi luokiteltu, ohjelmavalikoima supistuisi kovin kapeaksi. Olen kuullut joidenkin vannoutuneiden lähiruokaan omistautuneiden ihmisten sortuvan silloin tällöin jossakin kauempaa tuotettujen ruokien syömiseen ja se on ollut heidän mukaansa mielenterveyden säilyttämisen kannalta välttämätöntä. Samalla tavalla voi mielestäni ajatella televisio-ohjelmista. Ehdoton kieltäminen johtaa vain vastarintaan eikä mielestäni auta asiaa.

Televisiota voi käyttää hyvään ja pahaan, kuten lukuisia muitakin teknisiä laitteita. Voimme valita meille hyödyksi olevia ohjelmia, mutta televisiosta voi myös muodostua keino paeta todellisuutta tai kuluttaa aikaa. Olisi kohdallani tekopyhää sanoa, etten olisi itse joskus katsonut niin kutsuttuja roskasarjoja tai käyttänyt televisiota tarkoituksella "ajan tappamiseen". Jossakin elämäni vaiheessa, kun mieli tuntui olevan matalalla, muutamat näennäisesti hyödyttömät ohjelmat osoittautuivat todelliseksi henkireiäksi. Ja joskus on kieltämättä mukava vain istuksia paikallaan ja olla ajattelematta mitään sen kummempaa, kun on sitä ennen tehnyt jotain raskasta.

Se että olen hiljaa mielessäni ja nyt kirjoittaen tehnyt päätöksen yrittää vähentää television katselua ei välttämättä tarkoita, että käyttäisin katselusta vapautuvan ajan johonkin hyödyllisempään. Toivon niin, mutta se vaatii tietoista työtä asian eteen. Esimerkiksi television korvaaminen internetin käytön lisäämisellä voi olla muutos ojasta allikkoon. Sen sijaan yritän sulkea tekniset laitteet entistä useammin kokonaan. Omalla kohdallani hyviä vaihtoehtoja voisivat olla leipominen, askartelu ja kirjojen selailu - yhteistä tekemistä lapsen ja perheen kesken. Nyt vain aivonystyrät käyttöön, niin ehkäpä saan jonkin ajan kuluttua ihmetellä, kuinka saatoin ennen käyttää niin paljon aikaa passiiviseen tuijottamiseen.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa

Satu Rommi ehti elää kymmenisen vuotta Lontoossa, kun hän tunsi tulleensa kolmekymppisenä elämänsä kääntöpisteeseen. Hän etsi elämälleen uutta suuntaa ja päätyi joogakiinnostuksensa seurauksena Intiaan, joogaharrastajien tuntemaan keskukseen Mysoreen. Siellä hän osti kahden amerikkalaisen naisen kanssa kahvila-majatalon ja aloitti liiketoiminnan tarkoituksenaan palvella länsimaista tulleita joogaopiskelijoita.

Kaikki vaikuttaa aluksi lupaavalta ja Rommi toivoo voivansa itsekin edetä joogaharrastuksessaan ylemmälle asteelle. Melko pian karu totuus kuitenkin iskee silmille: sen sijaan että Mysoressa voisi keskittyä henkisen minänsä vahvistamiseen, täyttää arjen kaikenlaisista käytännön haasteista selviytyminen. Kaasupullojen säännöstely, nurkissa vilistävät pienet otukset, epäpätevät korjaajat ja ennen kaikkea vaativat jooga-asiakkaat osoittautuvat kerta toisensa jälkeen hermoja koetteleviksi ja pakotettu kestohymy meinaa hyytyä. Länsimaista palvelutasoa on käytännössä mahdotonta tuottaa intialaisilla resursseilla ja henkilökunnalla, vaikka moni niin näyttää olettavan.

Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa on sympaattinen, pilke silmäkulmassa kirjoitettu selviytymistarina suomalaisen naisen elämästä maassa, johon Rommi ei ensivierailunsa jälkeen aikonut enää koskaan palata. Kirjassa on mielenkiintoista seurata, kuinka Rommi vähitellen alkaa sopeutua intialaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan niin, että vieraillessaan länsimaisten turistien suosimissa turistikohteissa hän tuntee moraalista ylemmyyttä muita länsimaisia ihmisiä kohtaan. Kirjan lopussa on erillinen joogan perusteita  ja sen merkittävää gurua, Gurujia, koskeva osuus.

Tekniset tiedot:
Rommi, Satu: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa
ISBN: 978-952-5734-62-1
Basam Books 2009
Sidottu, 216 s.
Kirjastoluokka: 48.132

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Viimeisenä päivänä

Allah ei kysy minkälaista autoa ajoit, vaan montako ihmistä kyyditsit, joilla ei ollut omaa kulkuneuvoa.

Allah ei kysy mikä oli korkein saamasi palkka, vaan kuinka paljon palkastasi jaoit vähäosaisempien kanssa.

Allah ei kysy asuntosi pinta-alaa, vaan kuinka monta ihmistä toivotit tervetulleeksi kotiisi.

Allah ei kysy vaatekaapissasi roikkuneista hienoista vaatteista, vaan kuinka monet niistä vaatteista auttoivat tarvitsevia.

Allah ei kysy sosiaalisesta statuksestasi, vaan siitä miten kohtelit kanssaihmisiä.

Allah ei kysy kuinka paljon omaisuutta sinulla oli, vaan kuinka se saneli elämääsi.

Allah ei kysy kuinka monia ylityötunteja teit, vaan ajasta jonka käytit työskennellessäsi perheesi ja rakastettujesi hyvinvoinnin eteen.

Allah ei kysy kuinka monta kertaa sinut ylennettiin, vaan siitä kuinka sinä ylensit muita.

Allah ei kysy millä työnimikkeellä teit töitä, vaan teitkö työsi parhaan kykysi mukaan.

Allah ei kysy mitä teit auttaaksesi itseäsi, vaan mitä teit auttaaksesti muita.

Allah ei kysy montako ystävää sinulla oli, vaan kuinka monelle ihmiselle sinä olit todellinen ystävä.

Allah ei kysy mitä teit suojellaksesi oikeuksiasi, vaan mitä teit suojellaksesi toisten oikeuksia.

Allah ei kysy minkälaisessa naapurustossa asuit, vaan kuinka kohtelit naapureitasi.

Allah ei kysy ihonväriäsi, vaan luonteesi sisältöä.

Allah ei kysy kerroista jolloin teit mitä lupasit, vaan kerroista jolloin petit lupauksesi.

Yllä oleva teksti on tallennettu Tulevaisuus-foorumilta hieman muokattuna. Mielestäni yllä olevassa listassa on niin hyviä ja ajattelemisen arvoisia kohtia, että halusin tallentaa listan myös itselleni.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Häpeän monet kasvot

Häpeä on inhimillinen,  jokaisen ihmisen elämään kuuluva ilmiö. Sitä ei ole aina helppo tunnistaa, sillä se voi piiloutua muiden tunteiden, kuten surun, mustasukkaisuuden tai vihan, taakse. Häpeällä voikin olla monta naamiota, ja paremman itsetuntemuksen vuoksi meidän olisi hyvä selvittää kokemiemme tunteiden todellinen alkuperä. Usein taustalta löytyy häpeä eri muodoissaan, ja monet häpeän muodot ovat saaneet alkunsa jo varhaislapsuudessa.

Kirjassaan Häpeän monet kasvot Ben Malinen käsittelee häpeän syntyä, sen erilaisia ilmenemismuotoja sekä häpeän torjuntamekanismeja. Malinen puhuu häpeänappuloista, häpeän tunteen laukaisevista tekijöistä, naisten ja miesten tunteman häpeän eroista sekä häpeän tunteen lähisukulaisista. Kirja on oiva opas vanhemmalle, joka voi näin paremmin tiedostaa toimintatapoja, joilla välttää tahallinen ja ajattelematon häpeän tunteen juurruttaminen lapsen mieleen. Toisaalta teos auttaa aikuista tunnistamaan omia lapsuudenaikaisia häpeän tunteen syntymiseen liittyviä tilanteita, jotka voivat seurata häntä pitkälle aikuisuuteen saakka. Häpeä voi olla ihmiselle hyväksi: se auttaa esimerkiksi noudattaman yhteiskunnan sääntöjä. Liiallinen ja vääränlainen häpeän tunne voi kuitenkin kahlita niin, että että ihmisen oma minuus voi jäädä löytymättä. Itsessäni kirja herätti monenlaisia ajatuksia, ja teoksen lukuisat esimerkkitapaukset auttavat luultavasti jokaista samastumaan häpeän tunteen laajaan kirjoon. Minulle tuli yllätyksenä, että häpeä on niin kokonaisvaltainen, niin perusteelisella tavalla ihmisen toimintaan ja identiteettiin vaikuttava tunne.

Tekniset tiedot:
Malinen, Ben: Häpeän monet kasvot
ISBN: 951-625-982-0
Kirjapaja 2003
Sidottu, 220 s.
Kirjastoluokka: 14.16

torstai 7. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Suomalainen unelma. Tapahtumia ja tulkintoja Suomesta ja suomalaisista

M'hammed Sabour muutti Suomeen Marokosta 1970-luvun puolivälissä ja piti siitä lähtien säännöllisesti päiväkirjaa, johon hän tallensi ajatuksiaan ja näkemyksiään Suomesta ja suomalaisista. Yli kahdenkymmenen vuoden ajalta kerätyt muistot ja sattumukset on koottu yksiin kansiin, Suomalainen unelma-nimiseksi teokseksi.

Sabour muutti Suomeen, tarkemmin sanottuna Joensuuhun, jatkaakseen kotimaassaan aloittamiaan opintoja ja hän myös perusti perheen suomalaisen naisen kanssa. Hänen onnistui luoda akateeminen ura ja suomen kielen oppiminen auttoi ymmärtämään paremmin suomalaista yhteiskuntaa ja ajattelutapaa. Kirjassaan Sabour kertoo tuntemuksistaan ja kokemuksistaan Suomeen saapumisesta lähtien aina vuoteen 1997 saakka, nousukaudesta ja lihavista vuosista laman kautta uuteen taloudelliseen nousuun johtaneesta aikakaudesta. Vaikka useat tapahtumat sijoittuvat jo muutaman vuosikymmenen päähän, ovat ne vielä nykyäänkin yleisiä ilmiöitä suomalaisten keskuudessa: Sabour kummastelee suomalaisten saunakulttuuria, alkoholinjuomistapoja ja hiljaisuutta. Suomen kielen osaaminen suo hänelle tietynlaisen etulyöntiaseman: koska monet suomalaiset eivät usko hänen hallitsevan kieltä, he sanovat Sabourin seurassa asioita, jotka eivät ole oikeasti tarkoitettu hänen korvilleen. Arabialaisen ja islamilaisen kulttuurin huono tuntemus ja vähäinen arvostus näkyvät Sabourin jokapäiväisessä elämässä. Siinä missä hänellä oli kotimaassaan arvostettu työpaikka, saa hän Suomessa aloittaa työuransa veneverstaan siivoustehtävissä.

Sabourin kertomat tuntemukset auttavat suomalaista lukijaa saamaan jonkinlaisen kuvan maahanmuuttajan kokemista haasteista tämän yrittäessä sopeutua ennestään täysin tuntemattomaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Sabourin kirjoitustyyli on suorasukainen, mutta samalla siitä huomaa hänen akateemisen oppineisuutensa; hänellä on hyvin analysoiva tyyli, joka ottaa monia näkökulmia huomioon. Kirjassa on myös positiivinen pohjavire: vaikka elämää Suomessa ei voikaan pitää aina maahanmuuttajan kannalta yksinkertaisena tai miellyttävänä, onnistuu Sabour kuitenkin pitkälti omalla sitkeydellään osoittamaan omat ja muiden ennakkoluulot pitkälti paikkansapitämättömiksi. Tämä kirja sopii luettavaksi mielestäni jokaiselle.

Tekniset tiedot:
Sabour, M'hammed: Suomalainen unelma. Tapahtumia ja tulkintoja Suomesta ja suomalaisista
ISBN: 978-9-52980-024-7
Joensuu University Press 1999
Nidottu, 216 s.
Kirjastoluokka: 99.1

maanantai 4. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Tarinankertojan tytär

Saira Shah on Iso-Britanniassa asuva, mutta sukujuuriltaan afganistanilainen toimittaja. Koko lapsuutensa ajan Saira kuulee isältään tarunhohtoisia kertomuksia perheen henkisestä kotimaasta Afganistanista, ja ollessaan 21-vuotias hän päättää lähteä ensimmäisen kerran tapaamaan sukulaisiaan maahan, josta on kuullut niin paljon.

Tarinankertojan tytär kertoo Sairan matkasta Itään ja Idän ja Lännen kohtaamisesta, suoranaisesta törmäyksestä, joka tapahtuu paitsi sodankäyntinä, myös yhtä lailla Sairan pään sisällä. Saira saa huomata pian, että monet hänen isänsä kertomista taruista kertovat Afganistanista sellaisena kuin sitä ei enää juurikaan ole olemassa; sen myyttisestä menneisyydestä ja viattomuuden ajasta, johon ei enää ole paluuta. Sen sijaan hän löytää sodankäynnin runteleman maan ja asukkaat, jotka sinnittelevät päivästä päivään kuka mitenkin parhaiten taitaa. Hän joutuu itsekin kamppailemaan matkatessaan viikkoja sukulaistensa kanssa Afganistanin syrjäseuduilla ilman kunnollisia varusteita tai ruokaa. Hän palaa kerta toisensa jälkeen maahan, josta ei tunne saavansa tarpeekseen.

Suomeksi on julkaistu useita Afganistanissa toimineiden toimittajien teoksia, joita itsekin olen lukenut ja arvioinut joitakin. Tarinankertojan tytär poikkeaa muista toimittajien kirjoittamista muistelmista siten, että Sairan toimittajan työ on hyvin taka-alalla. Kirjassa painottuu sen sijaan Sairan pyrkimys, melkein pakkomielle, asettaa Itä ja Länsi mielessään kohdalleen. Hän haluaa löytää identiteettinsä uudelleen. Kirja on hyvin koskettavasti kirjoitettu ja siitä löytyy sodan tuhojen lisäksi myös joitakin uskomattoman kauniita kuvauksia Afganistanista parhaimmillaan.

Tekniset tiedot:
Shah, Saira: Tarinankertojan tytär
Suomentaja: Liisa Paakkanen
ISBN: 951-0-29405-5
WSOY 2004
Sidottu, 285 s.
Kirjastoluokka: 99.1

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Ornamentteja pistellen

Olen saanut jonkinlaisen islamilaisen taiteen pureman. Muutama viikko sitten tunsin neuloneeni ja virkanneeni yhden pitkän rupeaman tarpeiksi. Jotakin teki mieli silti käsillä tehdä, joten mietin ristipistotöiden vaihtoehtoa. Suurin osa markkinoilla olevista malleista näytti olevan kuitenkin joko esittäviä tai muuten sellaisia jotka eivät tuntuneet omilta, joten viimeiseksi vaihtoehdoksi jäi kehitellä jotain omaa. Ja koska en ole vuosiin tehnyt neulalla ja langalla minkäänlaisia ompeluksia, olisi mallin parasta olla selkeä ja suhteellisen helppo toteuttaa.

Etsiskelin internetistä ornamenttimalleja saadakseni ideoita ja inspiraatiota seuraavaksi käsityöksi. Voi niitä kaikkia kauniita malleja! Monissa muslimivaltaisissa maissa moskeijat on koristeltu toinen toistaan taidokkaammilla ornamenteilla ja koristekuvioilla, jotka tuntuvat kilpailevan keskenään yksityiskohtien runsaudessa. Kuviot näyttävät usein aivan uskomattoman kauniilta, ja olisi joskus mielenkiintoista seurata vierestä jonkun ammattitaitoisen ornamenttien maalaajan työskentelyä. Islamin kuvakielto merkitsee elollisten olentojen kuvaamis- ja esittämiskieltoa, joten luultavasti siksi juuri ei-esittävä ornamenttitaide on kehittynyt niin pitkälle. Maakohtaisista eroavaisuuksista on huomattavissa amatöörin silmään ainakin Omanin tietynsävyisellä sinisellä koristellut moskeijoiden seinät ja kupolit. Myös turkkilaisessa ornamentiikassa on erotettavissa aivan oma väri- ja muotokielensä.

Meillä kuvakielto näkyi käytännössä siten, että islamiin palaamisen jälkeen laitoin varastoon puusta veistetyt pienet eläinkoristeet ja musliminaisten hienoja kirjailtuja vaatteita esittävät taulut, jotka - ironista kyllä - oli tuotu muslimimaasta. En ole kaivannut seinille täytettä ja huonekalutkin on pyritty vähentämään minimiin. Tuntuu, että silloin on enemmän tilaa hengittää ja ajatus kulkee paremmin; pystyy paremmin keskittymään olennaiseen. Nyt kun olen tutkinut jonkin verran erilaisia koristekuvioita, sain kuitenkin idean tehdä ristipistotyönä pienehkön ornamenttitaulun omalle seinälle. Käytän tätä mallia, joka on vielä suhteellisen yksinkertainen moneen muuhun malliin verrattuna. Jos Jumala suo, saan sen vielä valmiiksi ja voin ehkä miettiä jonkin toisen mallin tekemistä, ehkäpä jonkin isomman mallin pienen yksityiskohdan kopioimista. Tai ehkäpä onnistuisin tekemään jonkin yksinkertaisen tekstin arabialaisia koukeroita - samaan tyyliin kuin olen nähnyt tauluja myynnissä Lähi-idän maissa. Mikä tulee kuitenkin muistaa, on ettei Jumalaa - kunnia ja ylistys Hänelle - ylistäviä tauluja tule pitää seinillä vain koristeina. Ne ovat paikallaan, kun niiden tehtävä on auttaa muistamaan Jumalaa. Minulle ristipistojen pistely on oiva tapa kerrata samalla Jumalan 99 nimeä. Jos Jumala suo, valmis työ auttaa myös muistamaan elää islamilaisten arvojen mukaista elämää.

perjantai 1. lokakuuta 2010

WISE Muslim Women

Mielestäni musliminaisten (ja naisten ylipäätään) merkitystä yhteiskunnillemme ei voi koskaan korostaa liikaa, joten olin ilahtunut löytäessäni erään blogin kautta tämän musliminaisia koskevan, mutta kaikille suunnatun sivuston. En ole vielä ehtinyt perehtyä sivustoon kovin hyvin, mutta toivon sen lisäävän kunnioitusta ja arvostusta musliminaisia kohtaan. Toivon sen myös toimivan inspiraation lähteenä, jotta muistaisimme kehittää tietojamme ja taitojamme. Me naiset voimme olla puolisoita, äitejä, elinkeinonharjoittajia, opiskelijoita, eri alojen ammattilaisia, sovittelijoita, vaikuttajia, ... Muistakaamme oma arvomme ja käyttäkäämme sitä hyväksemme kehittyäksemme entistäkin paremmiksi!

http://www.wisemuslimwomen.org/
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...