lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kirja-arvio: Tästä tytöstä tulee jotakin. Liberian presidentin elämä

Tästä tytöstä tulee jotakin - Liberian presidentin elämä on tuhti paketti Liberian lähihistoriaa Afrikan mantereen ensimmäisen naispresidentin näkökulmasta kerrottuna. Ellen Johnson Sirleaf syntyi poliitikkoisän ja tämän aikaansaavan äidin muodostamaan perheeseen ja sai mahdollisuuden opiskella niin pitkälle kuin halut ja taidot riittivät. Hän solmi avioliiton ollessaan 18-vuotias ja sai nopeasti neljä poikaa. Lähinnä taloustieteisiin painottuvat opinnot veivät Johnson Sirleafin mukanaan Yhdysvaltoihin, ja väkivaltainen avioliitto päättyi pian eroon. Yhtä lukuun ottamatta pojat jäivät isälleen.

Talouden lainalaisuuksien tuntemus koitui Johnson Sirleafin ja luultavasti koko Liberian menestykseksi, sillä kotimaahansa palatessaan hän työskenteli talousministeriössä ja sittemmin myös YK:n eri toimielimissä kotimaassaan ja Yhdysvalloissa. Jo poliittisen uransa alkuvaiheissa hän huomasi korruption aiheuttamat vaikeudet kotimaassaan ja hänen ärhäkät kannanottonsa johtivat siihen, että hän joutui kahdesti poliittiseksi vangiksi. Se antoi hänelle kuitenkin vain enemmän päättäväisyyttä jatkaa taistelua omantuntonsa mukaisesti. Lopulta vuonna 2006 hänet valittiin maansa ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Teos on Liberian lähihistoriasta ja poliittisista käänteistä kiinnostuneelle tuore ja kattava lukupaketti. Vaikka sen sisältö on paikoin hyvinkin poliittisesti painottunut, siitä löytyy myös muita mielenkiintoisia kuriositeetteja, kuten vaikkapa Firestonen vaikutus Liberian taloudelliseen ja muuhun kehitykseen sekä kuvauksia siitä, millaista on tehdä vaalityötä sadekauden vaivaamassa maassa, jossa sadeviitat osoittautuivart varsinaiseksi hittituotteeksi. Lähivuosikymmenet ovat olleet Liberian ja useiden muiden Afrikan maiden kannalta epävakaita, mutta kaikeksi onneksi Johnson Sirleafin esimerkiksi antaa toivoa siitä, että suunta kohti parempaa on löytynyt. Toivottavasti sama kehityskulku jatkuu myös hänen ensimmäisen presidenttikautensa jälkeenkin.

Tekniset tiedot:
Johnson Sirleaf, Ellen: Tästä tytöstä tulee jotakin. Liberian presidentin elämä
Suomentaja: Soili Takkala
ISBN: 978-951-1-23653-5
Otava 2011
Sidottu, 398 s.
Kirjastoluokka: 99.3

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kirja-arvio: Parvekejumalat

Parvekejumalat-romaanin tapahtumat keskittyvät kahden Suomessa asuvan, mutta ajatusmaailmaltaan hyvin erilaisen nuoren naisen ja heidän lähipiirinsä elämän kuvaamiseen. Anis Muumin, somalialaista syntyperää oleva täysi-ikäisyyttä lähestyvä nuori nainen kapinoi perheensä perinteisiä islamilaisia arvoja vastaan. Hän käyttää huivia vain perheenjäsenten läsnäollessa, keksii keinoja päästä juhliin, kokeilee tupakkaa ja huumeita ja keksii sallitun tekemisen varjolla kaikkea kiellettyä.

Alla Pohjola, nykyisin tunnettu nimellä Alla-Zahra tai Zahra, on taiteilijaäidin tytär, jonka kasvatus on ollut ehkä liiankin sallivaa. Äiti esimerkiksi pitää netissä seksuaalipainotteista blogia ja vuosien varrella Alla lopettaa ystäviensä kutsumisen kotiin kummallisen äitinsä takia. Allan nuoruuteen on kuulunut monenlaisia kokeiluja, mutta hän tuntee edelleen etsivänsä itseään aina siihen saakka, kunnes islam astuu mukaan kuvioihin ja muuttaa hänen elämänsä lopullisesti. Alla-Zahra perustaa Halajan-ryhmän islamiin palanneille ja alkaa järjestää islamia käsittelevää tapahtumaa. Tapahtumasta kehittyy dramaattisella tavalla myös Aniksen elämän lopullisesti muuttava kokemus.

Teoksen ymmärtämiseksi itselleni oli ainakin hyötyä siitä, että luin takaliepeen kuvauksen ennen varsinaisen tarinan aloittamista, sillä tapahtumat alkavat suoraan ilman varsinaisia esittelyjä tai taustan kuvausta. Minua hieman oudoksutti se, että somalialainen nuori nainen on saanut nimen Anis ja hänen sisaruksensa ovat esimerkiksi Vanilja ja Fenkoli, kun romaanin suomalaisilla henkilöillä on kuitenkin normaalit nimet. Miksi tehdä tällainen jaottelu? Toisaalta löysin Alla-Zahran osuuksista monia itselleni tuttuja ajatuksia ja olisinkin halunnut tietää, onko Snellman mahdollisesti käyttänyt jotakuta tai joitakuita islamiin palanneita tämän romaanihenkilön esikuvana. Teos kuvaa kahdenlaista suhtautumista islamiin: islamin parissa syntyneen ja kasvaneen ja toisaalta islamin vasta aikuisiällä löytäneen ja osoittaa, kuinka eri tavalla samaan asiaan voi suhtautua. Mielestäni teos kuvaa hyvin myös sitä, millaisia paineita syntymämuslimeilla, varsinkin nuorilla, on länsimaisen yhteiskunnan jäseninä.

Tekniset tiedot:
Snellman, Anja: Parvekejumalat
ISBN: 978-951-1-22756-4
Otava 2010
Sidottu, 316 s.
Kirjastoluokka: 1.4

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Kirja-arvio: Minne tytöt kadonneet

Yhdennessätoista Maria Kallio-dekkarissa päästään käsiksi yhteen viime vuosien puhutuimmista aiheista: maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten kohtaamiseen, joka johtaa pahimmillaan väkivaltaan, poliisin väliintuloon ja jopa kuolemaan. Keskustelupalstoilta tuttu ajatustenvaihto siitä, missä määrin maahanmuuttajien omia tapoja täytyy ymmärtää ja hyväksyä, on vahvasti läsnä myös tämän dekkarin sivuilla.

Tapahtumat saavat alkunsa siitä, kun Afganistanissa paikallisia poliiseja kouluttamassa ollut Maria Kallio palaa Suomeen ja saa pestin Espoon rikospoliisista. Espoossa katoaa lyhyen ajan sisällä kolme maahanmuuttajatyttöä, jotka ovat kotoisin Bosniasta, Sudanista ja Afganistanista. Pian tämän jälkeen löytyy surmattuna Noor, omaan päähuiviinsa kuristettu muslimityttö. Tyttöjä yhdistää se, että he kaikki ovat käyneet Tyttökerhossa, joka tarjoaa kaikille tytöille ja naisille tekemistä. Pojilta ja miehiltä on tilaan pääsy kielletty, joten se on ollut suosittu erityisesti maahanmuuttajatyttöjen keskuudessa.

Lähekkäin tapahtuneet katoamiset ja kuolemantapaus antavat viitteitä siitä, että tapauksilla olisi jotakin tekemistä keskenään. Kuvioon liittyy suomalaisia poikaystäviä, kunniakäsityksen määrittelyä ja rajanvetoa siitä, missä määrin maahanmuuttajatytöt voivat ottaa mallia suomalaisista kanssasisaristaan. Osallistuminen Tyttökerhoon on opettanut monille tytöille enemmän heidän oikeuksistaan, mutta kaikki ei ole niin mustavalkoista kuin jossakin vaiheessa tutkimuksia vaikuttaa. Lopputulos ei siten ole niin ennustettavissa kuin dekkarin lukemista aloittaessa voisi kuvitella.

Täytyy sanoa, että yhteen aikaan luin Leena Leena Lehtolaisen teoksia enemmänkin. Muutaman viimeisen vuoden aikana kaunokirjallisuus ja jännityskirjallisuus ovat kuitenkin jääneet vähän sivummalle, koska en ole tuntenut sitä enää omaksi lajikseni. Minne tytöt kadonneet ehti olla lukulistallani jonkin aikaa ja pääsi listalleni siksi, että olin kiinnostunut lukemaan siitä, miten Lehtolainen kuvaa maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välistä kanssakäymistä ja ristiriitoja, jotka syntyvät kulttuurien ja erilaisten näkötapojen kohdatessa. Lehtolaisen tyyli kuvata tapahtumia on uskottava ja Maria Kallio henkilönä suorasanainen ja aikaansaava, joka itselleen uskollisena pitää päänsä ja johdattaa monisyisen tutkimuksen loppuun. Maria Kallio-fanit eivät tule tähän pettymään ja myös yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneelle teos tarjoaa pohdittavaa nyky-Suomen tapahtumista.

Tekniset tiedot:
Lehtolainen, Leena: Minne tytöt kadonneet
ISBN: 978-951-31-5625-1
Tammi 2010
Sidottu, 341 s.
Kirjastoluokka: 1.4

torstai 21. kesäkuuta 2012

Tutkimus: Helvetin pelko pitää rikoshalut kurissa

Seuraavassa tänään Helsingin Sanomissa julkaistu uutinen tutkimuksessa, jossa on tutkittu uskonnon ja epäeettisen toiminnan välistä yhteyttä.

Rikollisuus ja epäeettinen toiminta on yleisempää kulttuureissa, jotka uskovat hyväntahtoiseen ja anteeksiantavaan jumalaan. Sen sijaan uskonnot, joissa on voimakas rankaiseva elementti, hillitsevät rikollisuutta tehokkaammin.

"Uskontoja pidetään usein suojamuurina epäeettistä toimintaa vastaan", sanoo tutkimusta johtanut professori Azim Shariff Oregonin yliopistosta "Tutkimuksemme kuitenkin osoittaa, että epäeettisen toiminnan kontrolloimisessa vielä tärkeämpää on se, mitä nuo uskonnot opettavat."

Tutkijat keräsivät aineistoa useista eri lähteistä. Aineisto uskosta helvettiin, taivaaseen, jumalaan ja tiedot uskonnollisesta osallistumisesta oli peräisin World Values ja European Values -kyselytutkimuksista, joita on toteutettu säännöllisesti vuodesta 1981 alkaen.

Rikostilastot tulivat YK:n tilastoista ja ne kattoivat murhat, ryöstöt, raiskaukset, kidnappaukset, päällekarkaukset, taskuvarkaudet, päihteisiin liittyvän rikollisuuden, autovarkaudet, asuntovarkaudet ja ihmiskaupan. Taustamuuttujista otettiin huomioon maan vallitseva uskonto, taloudellinen epätasa-arvo, elinajanodote ja vankiluku.

Kaiken kaikkiaan Oregonin yliopiston tutkimuksessa oli yli 140 000 ihmistä 67 eri maassa.
Tulokset osoittivat voimakkaan yhteyden ihmisten uskomusten ja rikostilastojen välillä. Usko helvettiin ennusti alhaisia rikostilastoja, mutta usko taivaaseen ja armoon ennusti korkeaa rikollisuutta. Kyseessä on kuitenkin korrelaatiotutkimus, joka ei suoranaisesti osoita syyn ja seurauksen yhteyttä.

Shariffin mukaan samanlaisia tuloksia on saatu psykologisissa kokeissa. Viime vuonna Shariffin ryhmä osoitti, että ihmiset ovat valmiimpia pettämään, jos he uskoivat anteeksiantavaan kuin rankaisevaan jumalaan.

Vuonna 2003 Harvardin yliopiston tutkijat puolestaan osoittivat, että bruttokansantuote on korkeampi sellaisissa maissa, joissa ihmiset uskovat enemmän rankaisevaan kuin hyväntahtoiseen jumalaan. "On mahdollista, että jos ihmiset eivät usko rangaistukseen tuonpuoleisessa, heillä ei ole yhtä paljon motivaatiota toimia eettisesti", sanoo Shariff.

Lähde: http://www.hs.fi/ulkomaat/Tutkimus+Helvetin+pelko+pit%C3%A4%C3%A4+rikoshalut+kurissa/a1305575960845

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Kirja-arvio: Hymyn takaa




Thaimaalaiset naiset tunnetaan hymystään, mutta mitä se kätkeekään taakseen? Millaista on hymyillä, kun elämä ympärillä on luhistumaisillaan, kuten tsunamikatastrofin aikaan? Millaista on hymyillä prostituoituna? Monen thaimaalaisen elämä on kovaa, mutta hymy säilyy. Hymylle onkin olemassa thaimaan kielessä monta eri samaa, jotka kuvaavat sitä tunteiden kirjoa, jota ne peittävät taakseen.

Hymyn takaa kertoo tarinoita thaimaalaisesta todellisuudesta lyhyiden tilannekertomusten kautta. Erityisesti se kertoo urheista naisista, jotka pitävät perhettään koossa ja toimivat kannattelevina voimina myös haastavissa elämäntilanteissa. Monet tarinoista ovat sellaisia, ettei sellaista kohtaloa toivoisi kenellekään. Valitettavasti teoksen jälkeen totean myös sen, että länsimaisilla ihmisillä voi olla taipumusta käyttää hyväkseen joidenkin thaimaalaisten naisten heikkoa asemaa.

Teos on kristillistä lähetystyötä tehneen, teologian tohtori Lilja Kinnunen-Riipisen kirjoittama. Kristillinen painotus näkyy siinä, että jotkut tarinoista kertovat kristinuskosta pelastuksensa löytäneistä ihmisistä. Joillekin uskoon tuleminen on ollut tie ulos umpikujasta. Teos sopii mielestäni kuitenkin luettavaksi uskontokunnasta riippumatta ja se välittää toisenlaista kuvaa aurinkoisen julkisivun takaa. Viimeistään tsunamin iskeytyminen lomaparatiisiin yhdisti ihmiset toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla.

Tekniset tiedot:
Kinnunen-Riipinen, Lilja: Hymyn takaa
ISBN: 951-624-324-X
Suomen Lähetysseura 2005
Sidottu, 115 s.
Kirjastoluokka: 48.14

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Kohtaaminen kuoleman kanssa

[...] Tapasin Roomassa jonkin tilaisuuden yhteydessä erään kollegan. Hän oli munkki ja lisäksi lujasti työskentelevä psykiatri, sitä tyyppiä, joka pitää tilastoista. Kun astuin hänen huoneeseensa, hän oli siellä sääntökuntansa pukuun pukeutuneena. Huone oli huolellisesti siivottu. Paljaalla seinällä riippui krusifiksi ja pöydällä näyttöpäätteen vieressä kirjoja, tulostusliuskoja, kaksi taskulaskinta ja pääkallo. Ensi alkuun koko näkymä tuntui makaaberilta. Mutta kun keskustelin hänen kanssaan, kävi ilmi että hän mietiskeli päivittäin muun muassa sitä, että elämä on lainaa, tilapäinen lahja.

Hänen mielestään tuon pääkallon äärellä mietiskeleminen, se että hän jatkuvasti muistutti itseään siitä että kaikesta on luovuttava, tuo elämään vapauden tunteen ja mielen avoimuuden, intensiteetin ja täyteläisyyden. Tuo konkreettinen katoavaisuuden symboli auttoi häntä näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on. Tästä syystä hänen tavoitteenaan ei ollut pitää kiinni elämästä, vaan se että hän voi ottaa sen vastaan lahjana ja sitten Toista palvelevana työvälineenä luoda omalta osaltaan jotakin lisää tähän elämään.[...]

- Wikström, Owe: Salattu ihminen. Elämän syvät kysymykset ja parantava keskustelu (s. 315-316)

Yllä oleva lainaus jäi mieleeni, kun muutama päivä sitten työmatkalla kohtasin tietyllä tapaa kuoleman kanssa. Junassa kanssani matkaa taittava naishenkilö kertoi nähneensä samana aamuna tien poskessa kuolleen miehen. Kohtaamisesta hämmentyneenä hän ei ollut osannut tehdä mitään, vaan mietti myöhemmin kanssani, olisiko hänen pitänyt ilmoittaa ruumiista jonnekin. Asia tuntui todella vaivaavan häntä. Ei minulla ollut suoraa vastausta antaa. Periaatteellisesti ajatellen tiedän, että kyseisessä tilanteessa kuolleesta henkilöstä olisi pitänyt ilmoittaa, jotta hänet olisi käyty hakemassa pois. En kuitenkaan tiedä, olisiko minusta ollut siihen, jos itse olisin sen ruumiin tien vieressä nähnyt.

Itse en pidä pääkalloista ollenkaan. En hyväksy lapselleni esimerkiksi pääkallolla koristeltuja vaatteita tai leluja. Se vaikuttaa liian raadolliselta, kuoleman kutsumiselta. Silti oheisessa lainauksessa on jotakin, mikä sai minut miettimään, mitä muistutuksia itse saan elämän rajallisuudesta, kuolevaisuudesta. Periaatteessa asian tiedostan, mutta ajatukset keskittyvät kuitenkin enemmän käytännön asioiden hoitamiseen. Kuitenkin sen tiedostaminen, että oma aika täällä on rajallinen, tulisi olla meille mielen sopukoissa läsnä. Kuoleman enkeliksi en ryhdy, mutta osaltani rukoilen, että en tarvitse mitään dramaattista herätystä ennen kuin tiedostan asian. Uskon, että oman rajallisuuden tajuaminen tekee vapaaksi.

Kirja-arvio: Salattu ihminen. Elämän syvät kysymykset ja parantava keskustelu



Owe Wikström, ruotsalainen uskontopsykologian professori, käsittelee kirjassaan Salattu ihminen - elämän syvät kysymykset ja parantava keskustelu sielunhoidon ja psykoterapian välistä suhdetta. Kirja on siinä mielessä tarpeellinen, ettei ainakaan sen kirjoittamisajankohtana oltu sielunhoitajien koulutuksessa otettu tarpeeksi huomioon psykologisia näkökohtia ja toisaalta psykoterapeutit törmäävät usein eksistentiaalisiin kysymyksiin istuntojen aikana ilman riittävää valmistautumista tällaisten asioiden käsittelyyn.

Teoksen alku on teoreettinen ja käsittelee sitä, millä tavoin sielunhoito ja psykologia poikkeavat toisistaan tutkimusaloina ja työskentelykenttinä. Wikström tarkastelee myös sitä, miksi ihminen ylipäätään on uskonnollinen: millaisia tarpeita uskonto täyttää ja kuinka uskonnon ja kulttuurin välinen suhde näyttäytyy? Tämän jälkeen teoksessa pohditaan sitä, kuinka uskonto tulee esiin psykoterapeuttisissa keskusteluissa ja toisaalta sitä, millaista sielunhoito on luonteeltaan ja millä tavoin nämä kaksi alaa olisi yhdistettävissä toisiinsa.

Kirjassa on useita tapauskertomuksia, joiden pohjalta käy selväksi, että erityisesti elämän kriisitilanteissa olemassaoloon liittyvät ja muut syvät kysymykset nousevat usein pinnalle ja tällöin tarvitaan asiansa osaavaa auttajaa tukemaan avun tarpeessa olevaa. Teoksen lähtökohtana on kristillinen arvo- ja ajatusmaailma, mutta suurin osa teoksesta on sovellettavissa myös muihin kirjauskontoihin. Teos lienee suunnattu erityisesti alalla työskenteleville, mutta myös maallikkoa ajatellen mukana on esimerkkejä, joiden kautta teoreettinen keskustelu avautuu paremmin. Pidän itse enemmän Wikströmin uudemmista kirjoista, joissa on tähän teokseen verrattuna mukana enemmän hänen henkilökohtaisia kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Uskonnon ja psykologina välisestä suhteesta kiinnostuneelle tämä teos on kuitenkin varmasti mielenkiintoista luettavaa.

Tekniset tiedot:
Wikström, Owe: Salattu ihminen. Elämän syvät kysymykset ja parantava keskustelu
Suomentaja: Taisto Nieminen
ISBN: 951-625-656-2
Kirjapaja 2000
Sidottu, 471 s.
Kirjastoluokka: 20.2

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Hidastaa, ei hidasta

"Jos syy [downshiftata] on henkilökohtainen mukavuus, se on hemmotellun lapsen käytöstä, ja sanon, että menkää takaisin töihin." - Matti Apunen, Nyt-lehti

Tämä sitaatti sattui silmiini lehteä selaillessani. Leikkasin sen talteen ja paperilappunen on pyörinyt pöydälläni nyt reilun viikon. Olen yrittänyt koota ajatuksiani sellaiseen muotoon, että niistä saisi jotakin järkevää myös kirjallisessa ulkoasussa.

Mitä tapahtuisi, jos kaikki hidastaisivat elämänrytmiään? Talouskasvu hidastuisi, konkreettisesti laskettavissa oleva tuottavuus laskisi, verotulot pienenisivät. Monelle nämä ovat uhkakuvia, joiden toteutumista vastaan taistellaan kynsin hampain. Downshiftaamista voidaan vastustaa siksi, että vajaata työviikkoa tekevät tai peräti kokonaan ilman palkkatyötä olevat koetaan yhteiskunnan loisiksi, jotka hyötyvät  muiden verotuloilla tuotetuista palveluista laittamatta itse rikkaa ristiin.

Tutkimuksissa on todettu sekin, ettei elämänrytmin (liiallinen) hidastaminen sovi kaikille. Joitakin hidastaminen voi passivoida siinä määrin, ettei elämästä saa enää otetta eikä niitä pakollisiakaan asioita saa enää hoidetuksi. Syrjäytyminen on Suomessa jo liiankin tuttu ilmiö, jonka ovat huomanneet nekin, joita se ei henkilökohtaisesti koske. Ulkopuolisuuden tunne voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, vaikka toisaalta myös taloudellisesti hyväosaisten keskuudessa ilmenevän henkisen pahoinvoinnin seurauksista on uutisoitu myös lehtien otsikoissa.

Uskon, että tapahtuipa elämänrytmin hidastaminen omasta tai jonkun ulkopuolisen tahdosta (esimerkiksi irtisanomisen seurauksena), parhaassa tapauksessa sen lopputuloksena on henkilökohtaisen mukavuuden tunteen lisääntyminen. On vihdoin aikaa pysähtyä ajattelemaan, mitä elämältään haluaa. Mihin kaikki aika on mennyt? Voisinko käyttää sen paremmin, itselle arvokkaampien päämäärien saavuttamiseksi? Voisinko pienemmillä tuloilla saavuttaa sellaisen elämäntason, että ilo ja onni löytyvät jostakin muualta kuin kauppakeskuksista, huvipuistoista tai muista kaupallisista paikoista? Voisinko vihdoinkin ottaa askeleen sen unelman saavuttamisen suuntaan, josta olen vain haaveillut ollessani liian kiireinen toisarvoisten asioiden hoitamisessa?

En voi mitään sille, että itseäni kiehtoo ajatus aikapankeista ja tavaroiden vaihtopalveluista. En ole itse niihin (vielä) osallistunut, mutta kannatan niitä ilmiöinä ja nostan näkymätöntä hattuani henkilöille, jotka käyttävät aikaansa tämäntyyppisen yhteisöllisyyden, ekologisuuden ja henkisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Oma mukavuus on lupa ottaa huomioon, sillä loppujen lopuksi olemme itse vastuussa omista ratkaisuistamme ja siitä, että tunnemme tehneemme oikein.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Kirja-arvio: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chua on amerikankiinalainen ja naimisissa juutalaisen Jedin kanssa. Molemmat työskentelevät yliopistossa professorin tehtävissä. Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Sophia ja Lulu. Amylla on hyvin kunnianhimoiset suunnitelmat tytärtensä suhteen ja hänen periaatteensa onkin, että äidin tehtävä on valmistaa lapsiaan tulevaisuutta varten eikä saada heitä pitämään hänestä. Tytärten kasvatus on varsin ankaraa: televisio ja tietokonepelit on kielletty, kotiin ei saa kutsua leikkikavereita eikä käydä yökylässä, koulussa saa jäädä kakkoseksi vain liikunnassa ja ilmaisutaidossa ja ainoina harrastuksina on viulun ja pianon soitto. Koulupäivän jälkeen vuorossa on tuntien soittoharjoittelu, jota äiti vetää vaativan työnsä ohessa samalla kun hän pitää huolen siitä, että tyttäret ovat muita edellä matematiikassa ja muissa kouluaineissa. Harjoittelu tuottaakin tulosta: sekä Sophia että Lulu menestyvät koulussa mainiosti ja heistä kehittyy poikkeuksellisen taitavia pianon ja viulun soitossa aina kuuluisia esiintymisiä ja kilpailuja myöten. Yhteen asiaan Amy Chua ei kuitenkaan osannut varautua: mitä tapahtuu, kun Lulu kapinoi ja uhkaa romuttaa hänelle huolella valmistellun tulevaisuuden?

Tiikeriäidin taistelulaulu lienee saanut nimensä siitä, että teoksen kirjoittanut Chua on syntynyt tiikerin vuonna ja myös tytärten kohdalla heidän syntymävuotensa eläinmerkit näyttävät pitävän paikkansa. Siinä missä muutaman vuoden vanhempi Sophia on esimerkillinen esikoinen, Lulu osoittautuu kapinoivaksi kuopukseksi, jolla on oma tahto alusta alkaen. Teos on kirjoitettu pitkälti äidin näkökulmasta kertoen yömyöhään jatkuvista harjoituksista, jännityksestä kansallisia kilpailuja tai arvostettujen musiikkiopistojen pääsykokeita ennen. Elämä vaikuttaa olevan yhtä suorittamista ja soittoharjoitusten mahduttamista jopa lomamatkojen ajaksi .Äiti ei säästele itseään kouliessaan tyttäriään yhä täydellisempiin suorituksiin, sillä kiinalaisen perinteen mukaan vain ensimmäiseksi sijoittuminen on tarpeeksi hyvä. Haasteita aiheuttaakin se, että länsimaisessa ympäristössä kiinalaisen kurin ylläpitäminen on vaikeampaa ympäristön paineiden vuoksi. Lopulta pato murtuu, kun Lulu saa tarpeekseen ja päättää lopettaa viulunsoiton. Chualle on kova paikka myöntää, ettei hän voikaan vaikuttaa kaikkiin tytärtensä asioihin.

Chuan esittämä kiinalainen kasvatusmalli on toki johtanut siihen, että monet kiinalaiset ovat erittäin taitavia muusikkoja tai lahjakkuuksia muilla osa-alueilla. Itselleni kiinalaisuus tuo automaattisesti mieleen tietynlaisen kurinalaisuuden, mikä leimaa myös Sophian ja Lulun lapsuutta ja nuoruutta. Länsimaiseen ajatustapaan tottuneena vanhempien täysi määräysvalta ja lapsen oman tahdon muokkaaminen näin radikaalilla tavalla vaikuttaa arveluttavalta, vaikka Chuan mukaan länsimaiset lapset eivät ole loppujen lopuksi sen tyytyväisempiä kuin kiinalaisetkaan. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa enemmänkin, ja tämä teos voi toimia sopivana kimmokkeena lasten kasvatusta koskevassa keskustelussa. Harvempi jäänee tästä teoksesta täysin kylmäksi, sen verran kantaaottava se on.

Tekniset tiedot:
Chua, Amy: Tiikeriäidin taistelulaulu
Suomentajat: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings
ISBN: 978-952-234-071-9
Siltala 2011
Sidottu, 247 s.
Kirjastoluokka: 99.1
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...