maanantai 27. elokuuta 2012

Luovuuden puolesta

Olen tuntenut viime viikkoina aikamoista turhautuneisuutta, jolle en keksinyt ensi alkuun mitään kunnollista syytä. On tuntunut, ettei ajatusmaailmani ole oikein kohdannut ympäröivän todellisuuden kanssa. Viesti kaikkialta tuntuu olevan, että kaikkeen, niin fyysisiin kuin henkisiinkin tarpeisiin, pitäisi löytyä heti ratkaisu; ettei omalle ajattelulle ja sisäisen maailman kuuntelulle jää tarpeeksi aikaa. Yleensä se ratkaisu on kaupallinen: "tuote X on kaikki, mitä tarvitset viihtymiseen" tai jotakin tuotetta pitäisi ostaa, koska "olet sen arvoinen". Jokaiseen tarkoitukseen on kehitetty jokin tavara, olipa sille todellista tarvetta tai ei. Kaikkein pahin vaihtoehto vaikuttaa olevan se, että joutuu tylsistyneeksi tai että joutuu käyttämään liikaa omaa mielikuvistusta tarpeita täyttäessään. Jopa useat lasten lelut näyttävän olevan suunniteltu niin, että niillä voi tehdä joitakin ennalta suunniteltuja, "kehittäviä" asioita, ja mieluiten kunnolla toimiakseen niitä täytyy olla kerättynä koko sarja.

Eikä siinä mitään, jos kaikki jäisi vain mainontaan, sillä medialukutaitoisena niiden viestejä pystyy suodattamaan. Olen kuitenkin kohdannut myös joidenkin läheisteni taholta, että lapseni viihtymiseksi hänellä pitäisi olla tietynlaisia leluja tai että kodissamme pitäisi olla joitakin teknisiä laitteita, joita ilman olen mainiosti tullut toimeen. Jos ystävä- ja tuttavapiirini olisi laajempi, olisin joutunut ehkä enemmänkin tällaisen sosiaalisen painostuksen kohteeksi.

Kaiken tämän vuoksi olen lukenut mielenkiinnolla sellaisten ihmisten blogeja ja teoksia, joissa on päädytty hieman erilaisiin ratkaisuihin. Eräässä blogissa useamman lapsen äiti kertoo siitä, kuinka heidän perheensä myi kaiken omaisuutensa ja lähti vuodeksi reppureissaamaan. Useissa koskettaneissa kirjoissa henkilöt ovat löytäneet oman elementtinsä jostakin muusta kuin työurasta ja materiasta. Kaiken ei tarvitse olla viimeisen päälle ollakseen kunnossa, sillä lopulta yllättävän vähällä pärjää. Luovuus tuntuu olevan kova sana erityisesti vapaaehtoisesti tai ilman omaa syytä pienellä toimeentulolla elävien keskuudessa. Eräs tutkimus on esimerkiksi osoittanut, että köyhien ihmisten ruokakorin sisältö vaihtelee keskimäärin enemmän kuin rikkaampien, sillä köyhemmät ostavat enemmän tarjouksessa olevia tuotteita.

Olen kokenut pieniä onnen hetkiä käydessäni lapseni kanssa lähimetsässämme tutustumassa alkavan syksyn merkkeihin. Yön kylmyys on värjännyt jo jotkut lehdet niin kauniin punaisiksi, että lapseni jo luuli niiden olevan veressä, "kun kylmyys on niitä nipistellyt". Olemme poimineet hieman talteen kesän ja syksyn satoa - tosin marjat ovat hävinneet parempiin suihin viimeistään pari päivää poimimisen jälkeen. Olen ollut onnellinen siitä, että kaupunkiasumisesta huolimatta luonto on kuitenkin niin lähellä, että sitä voi helposti päivittäin käyttää henkisenä latautumispaikkana.Voi suorastaan tuntea, kuinka verenpaine tasoittuu ja kaikenlaiset paineet katoavat jonnekin kauemmas. Haluan uskoa, että pelkästään pysähtymällä ja viettämällä aikaa omien ajatusten kanssa voi huomata, että onnellisuus löytyy omaa sydäntä kuuntelemalla ja sen mukaan elämällä. 

Kirja-arvio: Piilottajan päiväkirja

Juha Suoranta, Tampereen yliopistossa työskentelevä aikuiskasvatuksen professori, joutuu eräänä päivänä elämänsä haasteen eteen: hän saa viestin verkostojensa kautta eräästä afganistanilaisnuorukaisesta, joka on määrätty käännytettäväksi takaisin Kreikkaan seuraavana päivänä. Avuntarve on siis ilmeinen ja erittäin kiireinen ja Suoranta tekee intuitionsa perusteella päätöksen auttaa nuorukaista, Ashrafia. Suoranta pitää päiväkirjaa, jossa seurataan puolen vuoden ajan lähes päivittäin tehtyjen muistiinpanojen kautta heidän yhteiseksi muodostunutta tavoitettaan löytää Ashrafille paikka Suomessa.

Piilottajan päiväkirja kertoo ruohonjuuritasolla, miten suomalainen maahanmuuttopolitiikka vaikuttaa pakolaisiin, joihin Ashrafkin lukeutuu. Hän on saapunut Euroopan maista ensimmäisenä Kreikkaan, josta hänen on onnistunut matkata Suomeen. Käännystyspäätöksen perusteella hänet ollaan palauttamassa takaisin Kreikkaan, vaikka on tiedossa, että pakolaisten olot siellä ovat ala-arvoiset eivätkä useat muut Euroopan maat lähetäkään pakolaisia sinne. Selviää myös, että Ashrafin turvapaikkahakemus on käsitelty Suomessa puutteellisesti. Suorannasta muodostuu Ashrafille tukihenkilö, joka yrittää löytää hänelle suojapaikan kirkon ja tuttaviensa kautta. Viimein hänen onnistuu järjestää Ashrafin käännytykselle toimeenpanokielto, joka antaa heille hieman enemmän aikaa löytää hänelle perusteita saada turvapaikka Suomesta. Tutuksi tulevat niin Maahanmuuttovirasto, eri kirkkolliset yhteisöt kuin kansanopistot ja kansalaisjärjestötkin. Teoksen lopussa Ashraf on saanut opiskelupaikan ja sitä kautta asuntolapaikan, mutta hän jää odottamaan vielä hallinto-oikeuden lopullista päätöstä asiassaan.

Piilottajan päiväkirja kertoo eräänlaisesta kansalaistottelemattomuudesta, toimimisesta omantunnon äänen mukaan silloin, kun Suomen laki tuntuu eettisesti väärin laaditulta.  Se kertoo myös siitä kuilusta, joka lainsäätäjillä ja päätöksentekijöillä on turvapaikan- ja oleskeluluvan hakijoihin. Virastoissa tehdyt päätökset vaikuttavat päätöksien kohteina olevien henkilöiden elämään usein hyvin perustavanlaatuisella tavalla, ja esimerkiksi kirkko on ottanut kantaa asiaan antamalla suojan joillekin käännytyspäätöksen saaneille pakolaisille. Samalla teos kertoo kuitenkin myös monista Suorannan tapaamista empaattisista ihmisistä, jotka vilpittömästi haluavat auttaa. Kantaaottavana tämä teos voisi toimia hyvänä keskustelunavauksena Suomen pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan ja käytäntöjen kehittämiseksi.

Tekniset tiedot:
Suoranta, Juha: Piilottajan päiväkirja
ISBN: 978-952-5675-61-0
Into Kustannus 2010
Nidottu, 142 s.
Kirjastoluokka: 32.21

lauantai 25. elokuuta 2012

Kirja-arvio: Iloisen talon kellareissa

Iloisen talon kellareissa on kokoelma kirjoituksia erilaisten yhteisöjen jäsenistä. Äänensä saavat kuuluviin niin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, romaneihin, Jehovan todistajiin kuin tataareihin kuuluvat tai kuuluneet kertojat. Useimpien kertojien nimi on muutettu, mutta tarinat lienevät tosia. Tarinoita teoksessa on yhteensä kymmenen, jotka jakautuvat yhteisöittäin siten, että vanhoillislestadiolaisia on viisi, romaneita kaksi, tataareita yksi ja Jehovan todistajia kaksi. Tarinoissa henkilöt pääsevät kertomaan elämästään omin sanoin, niin miehinä kuin naisina, ja näin valottamaan ulkopuolisille hieman sitä maailmankuvaa, jonka he ovat omaksuneet jo äidinmaidon mukana.

Iloisen talon kellareissa on mielestäni hieman kummallinen nimi tälle kirjalle, sillä käytännössä kaikki tarinat ovat jollakin tapaa ahdistavia ja epäkohtia esiin nostavia. Useat kertojat korostavat sitä, että vaikka Suomen laki takaa kaikille tietyt ihmisoikeudet, ovat oman yhteisön jäsenet niitä, jotka puuttuvat usein perustavalla tavalla sen jäsenten elämään aina lapsiluvusta, ystävistä ja harrastuksista lähtien. Monella lestadiolaisäidillä on ehkäisykiellon vuoksi taakkanaan enemmän lapsia kuin he olisivat toivoneet, ja toisaalta mies eräs mies kertoo ahdistavaksi sen, että suurelle perheelle pitäisi riittää aikaa samalla, kun rakenteilla on suurempi talo antamaan tarpeeksi tilaa kaikille sen asukkaille. Toisaalta romanit kertovat omista lainalaisuuksistaan, jossa suomalaiset viranomaiset pystyvät melko harvoin auttamaan. Myös Jehovan todistajilla on omat tiukat sääntönsä, ja syystä tai toisesta yhteisöstä erotettu joutuu jättämään taakseen kaikki yhteisön jäsenet, myös perheenjäsenensä.

Teoksen toimittanut Kristiina Kouros on Ihmisoikeusliiton pääsihteeri ja saanut työnsä kautta tutustua ihmisoikeusrikkomuksiin Suomessa. Hän on kirjoittanut kirjaan muutaman luvun, jossa hän käy läpi ajatuksiaan esimerkiksi siitä, miten suomalainen yhteiskunta ei ole pystynyt puuttumaan kunnolla niihin ihmisoikeusrikkomuksiin, joita eri uskonnollisten ja muiden yhteisöjen sisällä tapahtuu. Joinakin esimerkkeinä kirjassa otetaan esiin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ilmenneet kymmenet lasten hyväksikäyttötapaukset. Olin odottanut tähän teokseen mukaan hieman enemmän eri yhteisöjä, sillä nyt painotus on pitkälti vanhoillisleastadiolaisuudessa. Joka tapauksessa pidän arvokkaana asiana sitä, että kertojilla on ollut mahdollisuus tuoda oman yhteisönsä epäkohtia esiin samalla, kun he ovat kertoneet myös siitä rikkaudesta, jonka usko on tuonut heidän elämäänsä.

Tekniset tiedot:
Kouros, Kristiina (toim.): Iloisen talon kellareissa
ISBN: 978-952-01-0617-1
Into Kustannus 2011
Nidottu, 149 s.
Kirjastoluokka: 32.2

torstai 23. elokuuta 2012

Kirja-arvio: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin. Hymyn voimaa ja sodan jälkiä

Lukija matkaa Matti Rämön neljännessä pyöräilykirjassa Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin - hymyn voimaa ja sodan jälkiä Kaakkois-Aasian vaihtelevilla teillä. Matka alkaa Bangkokista, josta Rämö polkee Thaimaan rajan poikki Kambozhaan, Vietnamiin, Laosiin ja takaisin Thaimaahan. Matka kestää yhteensä lähes kaksi kuukautta, lokakuusta joulukuun puoliväliin vuonna 2009 ja poljettuja kilometrejä kertyy kaikkiaan noin 4500.

Rämön aikaisempien teosten tapaan hän on tehnyt matkansa aikana päivittäin muistiinpanoja ja koonnut nyt myöhemmin päiväkirjamuotoiseksi matkakirjaksi. Kerronta on siksi yksityiskohtaista ja matkan tunnelmaan ja Rämön mielialaan on helppo samastua. Rämöllä tuntuu olevan asenne kohdallaan: aikaisemmat pitkät pyörämatkat ovat osoittaneet, että päivämatkojen pituutta ja aikataulua ei kannata suunnitella liian tiukaksi, sillä odottamattomia tapahtumia on aina luvassa. Matka taittuukin Thaimaan melko kaupallistuneesta ilmapiiristä ja suhteellisen hyväkuntoisilta teiltä sodan muistoista toipuvaan Kambozhaan. Vietnamin tiet ovat matkan huonokuntoisimmat ja nousu kohti Laosia paikoittain erittäin raskas pitkien ja jyrkkien nousujen vuoksi. Laosissa sää käy yhä viileämmäksi, mutta paluu Thaimaahan käy kuitenkin jouheasti. Koko matkan paikalliset asukkaat, erityisesti lapset, jaksavat kannustaa Rämöä. Päivittäiseksi perusruoaksi muodostuu nuudelikeitto, ja Rämö selviääkin koko matkan suhteellisen terveenä.

En harrasta itse retkipyöräilyä, mutta pidän Rämön kirjoista hänen asenteensa vuoksi. Hän on matkalla noin kolmenkymmenen kilon kuormalla, etenee helposti omaksuttavalla nopeudella ja yöpyy yleensä varsin vaatimattomissa majataloissa. Matka kaukomaille auttaa häntä oppiman paljon myös itsestään. Tämä teos sopii mainiosti nojatuolimatkailijalle, mutta myös käytännön oppaaksi pitempää pyöräretkeä suunnittelevalle.

Tekniset tiedot:
Rämö, Matti: Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin. Hymyn voimaa ja sodan jälkiä
ISBN: 978-952-492-456-6
Minerva Kustannus 2011
Sidottu, 385 s.
Kirjastoluokka: 48.14

maanantai 20. elokuuta 2012

Kirja-arvio: The Islamist. Why I joined radical Islam in Britain, what I saw inside and why I left

Ed Husain on pakistanilaisen isän ja bangladeshilaisen äidin poika ja asui koko lapsuutensa vanhempiensa kanssa Lontoossa. Elämä 1980- ja 1990-luvun Iso-Britanniassa oli haastavaa, ja varsinkin poikakoulussa Husain tunsi itsensä yksinäiseksi.Vaikka suurin osa muista oppilaista oli Husain tapaan muslimeja, hänen oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa. Husainin perhe oli maltillisen uskovainen ja perheellä oli tapana käydä säännöllisesti paikallisessa moskeijassa.

Koko Husainin elämä tuntui muuttuvan hänen viimein löydettyä ystävän, muslimipojan, joka kävi rukoilemassa toisessa moskeijassa. Hänen kauttaan Husain tutustui islamin poliittiseen puoleen ja järjestöön, joka ajoi poliittisen islamin ja islamilaisen valtion asiaa erityisesti Bangaldeshissa ja sen naapurivaltioissa. Husain lähti mukaan järjestön toimintaan, mutta peitteli tarkasti uutta kiinnostustaan vanhemmiltaan, joiden tiesi paheksuvan moista toimintaa. Islamilaisen valtion perustamisesta ja radikaalin poliittisen islamin sanoman levittämisestä muodostui Husainille tärkeä elämän sisältö ja hän käytti paljon aikaa järjestön kautta vaikuttamiseen.

Toinen merkittävä muutos Husainin elämässä tapahtui hänen ymmärtäessään, että paikallisen islamilaisen valtion perustamisen sijaan hän voisi olla mukana levittämässä sanomaa globaalimmalla tasolla. Hän vaihtoi järjestöä ja liittyi Hizb ut-Tahrir-järjestön jäseneksi. Husain vietti aktiivista opiskelijaelämää levittäen radikaalin islamin sanomaa opiskelupaikassaan ja järjestötoiminta ajoi opiskelujen edelle.

Merkittäväksi käännekohdaksi muodostui kuolemantapaus, jonka aiheuttajaksi paljastui islamistiliike. Jokin Husainin ajattelussa muuttui ja hän ymmärsi, ettei radikaali islam ole islamia puhtaimmassa muodossaan. Useat järjestön jäsenet tunsivat kyllä poliittisen elämän, mutta eivät osanneet rukoilla eivätkä hallineet muslimien peruskäyttäytymisetikettiä. Husain löysi uuden henkisen kodin islamin suufilaisesta suuntauksesta ja päätti opetella arabian kielen ymmärtääkseen islamia mahdollisimman perusteellisesti. Hän matkasi vaimonsa kanssa opiskelemaan Syyriaan ja sittemmin Saudi-Arabiaan. Husain arvostelee erityisesti Saudi-Arabian wahhabilaista liikettä, joka on hukannut islamin syvimmän ytimen. Esimerkiksi Mekassa suuret hotellikompleksit ovat haudanneet alleen pyhän kaupungin hartaan tunnelman. Takaisin Iso-Britanniaan palatessaan hän ymmärtää olevansa suufilaisuuden polulla yhä puolimatkassa, mutta löytäneensä oikean suunnan elämälleen. Viiden vuoden jakso radikaalin islamin tiellä on vihdoin takana ja elämä hengellisen islamin suunnalla hyvällä alulla.

The Islamist on mukaansa tempaava kasvutarina britannialaisesta pojasta, joka vietti melko yksinäisen lapsuuden ja ajautui ensimmäisen kunnon ystävän löydettyään radikaalin islamin pariin. Vähitellen hän kasvoi hengellisempään suuntaan ja arvostelee suorasanaisesti monia matkallaan nähtyjä ilmiöitä, joita monet pitävät islamiin kuuluvina, mutta jotka eivät ole islamin hengen mukaisia. Teoksen loppupuolella on ilahduttavaa lukea Husainin hengellisen puolen heräämisestä. Sanalla sanoen mielenkiintoinen teos.

Tekniset tiedot:
Husain, Ed: The Islamist. Why I joined radical Islam in Britain, what I saw inside and why I left
ISBN: 978-0-141-03043-2
Penguin Books 2007
Nidottu, 288 s.
Kirjastoluokka: 28.7

torstai 16. elokuuta 2012

Iftar Valkoisessa talossa

Presidentti Barack Obama isännöi Valkoisessa talossa iftar-illallisen, joka on ollut perinteenä Clintonin hallintokaudelta alkaen. Osallistujina illallisella oli muun muassa kongressin jäseniä, uskonnollisia ja ruohonjuuritason muslimijohtajia eri islamin suuntauksista sekä diplomaatteja.

Barack Obama otti pitämässään puheessa esiin esimerkiksi uskonnonvapauden ja kertoi, että aikoinaan presidentti Thomas Jeffersson oli järjestänyt iftar-illallisen tunisialaisen lähettilään kanssa. Hän myös mainitsi, että jokaisen uskonnon erityislaatuisuudesta huolimatta ramadanin elementeistä monet ovat useille eri uskonnoille yhteisiä: paastoaminen, rukoilu, Jumalan puoleen kääntyminen, perheiden kokoontuminen yhteen ja vähempiosaisten muistaminen. Obama nosti esiin musliminaisten rohkeuden arabikevään aikana ja kertoi myös esimerkkejä amerikkalaisista musliminaisista, joista osa otti osaa myös nyt järjestettyyn illalliseen. Hän kuvasi heitä islamin amerikkalaisiksi kasvoiksi ja puhui uskonnollisen pluralismin puolesta ottaen esiin myös viimeaikaiset iskut moskeijoihin, temppeleihin ja synagogiin.

Presidentti Obaman englanninkielinen puhe on luettavissa ja video katsottavissa täällä. En ollut aikaisemmin tiennyt tällaisesta perinteestä, joten pidän sitä positiivisena ja rakentavana tilaisuutena eri uskontokuntiin kuuluvien keskinäisen ymmärtämyksen ja dialogin lisäämiseksi.

maanantai 13. elokuuta 2012

Hunnun takana

Lähde: http://www.juhasiro.fi/blogi/?p=988

[..] Salla kertoi nähneensä dokumentin, jossa nuorelta islamilaiselta naiselta kysyttiin, miltä tuntui elää koko ajan hunnun takana. "En minä elä hunnun takana, te kaikki muut elätte", nainen vastasi.[..]

(Tervo, Jari: Layla s. 90)

Kirja-arvio: Luvaton norjalainen

Maria Amelie oli 15-vuotias, kun hän pakeni vanhempiensa kanssa Ossetiasta, Venäjän Kaukasukselta, Suomeen. Perhe oli ollut hengenvaarassa kotimaassaan ja turvapaikan hakeminen toisesta maasta tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Perhe ehti asua Oravaisten vastaanottokeskuksessa puolitoista vuotta, kun he saivat kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa. Marian lukio jäi kesken, Suomessa syntyneet ystävyyssuhteet katkesivat ja elämä tuntui murenevan palasiksi, kun päätös annettiin.

Perhe päätti matkustaa laittomasti rajan yli Norjaan ja hakea oleskelulupaa pakolaisstatuksella. He asuivat aluksi vastaanottokeskuksessa muiden pakolaisten kanssa. Perheen onnistui tutustua ystävällisiin norjalaisiin, joiden luota he saivat myös viihtyisän asunnon. Perheen oli aluksi vaikea yrittää kotoutua Norjaan: kipeät muistot Suomessa saadusta kielteisestä päätöksestä tekivät heidät varovaiseksi, ja etäisyyden pitäminen ihmisiin tuntui tavalta pitää itsensä henkisesti kasassa. Maria pääsi opiskelemaan lukioon, mutta piti taustansa visusti salassa. Lukiosta valmistumisen jälkeen hän haki ja pääsi Trondheimin yliopistoon opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Yliopiston oheistoiminta vei hänet mukanaan ja hän pääsi tekemään paljon vapaaehtoistyötä festivaaleilla.

Kaiken tämän keskellä perhe sai kielteisen päätöksen ja heidät määrättiin käännytettäviksi. Maria ja hänen vanhempansa jäivät asumaan Norjaan maan alle: ilman henkilötunnusta, tehden töitä pimeästi, mutta yrittäen säilyttää arvokkuutensa ja mielenterveytensä. Tähän mennessä Maria oli ehtinyt rakentaa elämänsä Norjaan maassa vietettyjen kahdeksan vuoden aikana, joten kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta elää maassa väärennetyllä passilla ja henkilöllisyydellä, hän halusi mieluummin kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Teos onkin rehellisesti kirjoitettu ja valottaa pakolaisten elämää ennenkokemattomalla tavalla. Toivon sen myös lisäävänä inhimillisyyttä suhtautumisessa pakolaisuutta kohtaan: Maria Amelie osoittaa, että vain äärimmäisen harvat lähtevät vapaaehtoisesti omasta kotimaastaan ja että eläminen vuosikausia jonkinlaisessa välitilassa on hyvin kuluttavaa. Kirja herättää myös toivoa uskoa omiin unelmiin ja päämääriin, vaikka tilanne olisi päällisin puolin epätoivoinen. Nostan hattua Marian rohkeudelle hänen rakentaessaan jotakin pysyvämpää kaiken tilapäisyyden keskelle.

Tekniset tiedot:
Amelie, Maria: Luvaton norjalainen
Suomentaja: Päivi Kivelä
ISBN: 978-952-264-079-6
Into Kustannus 2011
Nidottu, 207 s.
Kirjastoluokka: 99.1

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kirja-arvio: Roskaa

Roskaa kertoo kolmesta pojasta, Raphaelista, Gardosta ja Jun-Junista eli Rotasta, jotka elävät jättimäisellä kaatopaikalla. Kaatopaikka on kuin oma pieni maailmansa, jossa on esimerkiksi myös oma lähetyskoulu - joskin alueen lapset käyvät siellä melko epäsäännöllisesti. Poikien ja muiden asukkaiden päivät täyttyvät roskien läpikäymisestä kaiken vähänkin arvokkaamman ja myyntikelpoisen tavaran löytämiseksi. Eräänä päivänä pojat tekevätkin huomattavan löydön, kun he löytävät laukun, jossa on lompakko, kartta ja avain. Ne johdattavat hiljattain tehdyn rikoksen jäljille. Kaatopaikalle tulevat poliisit lupaavat suuren löytöpalkkion laukun löytäjälle, mutta pojat eivät usko heidän sanaansa, vaan haluavat ratkaista arvoituksen itse.

Arvoituksen ratkaiseminen vie pojat kaupungin keskusrautatieasemalle, josta löytyy seuraava vihje. Selviää, että ratkaisevan tiedon saamiseksi heidän on vierailtava paikallisessa vankilassa erään mainetta saaneen rikollisen luona. Kyse on rahasummasta, jonka suuruutta jätevuorella kasvaneiden poikien on vaikea käsittää. Poikien kilpajuoksu poliisit kintereillä arvoituksen ratkaisemiseksi käy vaaralliseksi, ja tarina huipentuu aika yllättävään loppuun.

Roskaa on luokiteltu nuorten kirjallisuudeksi, mutta sopii mielestäni myös aikuisten luettavaksi. Aivan nuorille lukijoille teos ei välttämättä avaudu. Tarina on kerrottu vuorotellen eri näkökulmista: kertojana ovat niin pojat kuin lähetyskoulun opettaja ja sosiaalityöntekijäkin. Vaikka tarina on sepitetty, on sen jonkinasteisena esikuvana filippiiniläinen kaatopaikka, ja tarinasta voikin aistia sen sijoittuvan Kaakkois-Aasiaan. Vakavasta aihevalinnastaan huolimatta kirjan pohjavire on poikamaisen leikkisä. Ilahduttavaa on myös se, että lopussa pojat tekevät eettisesti hyvin kypsän ratkaisun, joka hyödyttää koko kaatopaikan väkeä.

Tekniset tiedot:
Mulligan, Andy: Roskaa
Suomentaja: Ulla Selkälä
ISBN: 978-951-0-36483-3
WSOY 2010
Sidottu, 223 s.
Kirjastoluokka: 1.4

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Omien arvojen mukainen elämä

Löysin tämän vuoden huhtikuussa ilmestyneestä Kotilääkäri-lehdestä artikkelin parisuhteen ylläpitämisestä ja siitä kuinka virheiden etsiminen toisesta johtaa ojasta allikkoon. Toista ihmistä voi toki toivoa muuttavansa, mutta käytännössä muuttaa voi vain itseään. Toinen ihminen on hyväksyttävä kokonaisena pakettina virheineen ja hyvine puolineen - ja kaikin puolin täydellisen ihmisen kanssa eläminen olisikin pitemmän päälle varmasti aika tylsää. Muutosta toivoessaan voi aloittaa vain itsestä. Esimerkiksi tietoinen asenteiden muuttaminen voi johtaa merkittävään elämänlaadun ja samalla parisuhteen paranemiseen. Artikkelin tärkein sanoma oli mielestäni kuitenkin se, että olipa parisuhteessa tai ei, tärkeintä on elää omien arvojensa mukaista elämää. Siksi on tärkeää miettiä, mahdollistaako parisuhde omien arvojen toteuttamisen ja mitkä ovat ne ydinarvot, joista ei ole parisuhteessakaan valmis joustamaan.

Joissakin tapauksissa tiedän käyneen niin, että esimerkiksi uskoon tullut henkilö ja hänen puolisonsa ovat päätyneet eroon toisen osapuolen arvojen nopean ja pysyvän muuttumisen vuoksi. Puolisoiden arvomaailmat eivät ole enää kohdanneet niin paljon, että yhteistä kosketuspintaa olisi ollut tarpeeksi. Parhaassa tapauksessa toki molemmat löytävät uskon tai molempien arvomaailma on pysynyt siinä määrin samanlaisena, ettei henkisen etsinnän lopputulos sitä järkytä. Toki monet muutkin asiat kuin uskoon tulo voivat muuttaa nopeasti ja perustavalla tavalla arvomaailmaa. Esimerkiksi oman tai läheisen kuolevaisuuden oivaltaminen, onnettomuus tai sairastuminen herättävät suuria tunteita ja muuttavan sellaisen läheisesti kokeneen elämää usein ennenkokemattomalla tavalla.

Lähde: http://www.ellit.fi

Olen joitakin kertoja suorastaan herännyt siihen oivallukseen, että minua on siunattu hyvällä puolisolla. Kummassakin meissä on virheitä, mutta tietynasteisella silmien ummistamisella, virheiden läpikatsomisella, on päässyt pitkälle. Erityisesti olen kiitollinen siitä, että puolisoni on hyväksynyt minussa sellaisiakin virheitä, jotka minun itse on ollut vaikea hyväksyä. Se on opettanut armeliaisuutta itseä kohtaan, ja toisaalta myös toisen piirteet on helpompi hyväksyä. Parhaimmillaan puolisot voivat tukea toisiaan maallisen ja henkisen elämän solmukohdissa ja auttaa löytämään toisistaan vahvuuksia, joita nämä eivät tienneet itsessään olevankaan.

Tulin pohtineeksi näitä asioita erityisesti siksi, vietimme hiljattain muutaman päivän toisenlaisessa ympäristössä sellaisten henkilöiden seurassa, jotka eivät edusta täysin omaa arvomaailmaamme. Ajattelin aluksi, että Ramadanin viettäminen osittain tavanomaisen mukavuusalueeni ulkopuolella voisi osoittautua pyhän kuukauden tärkeiden päivien tuhlaamiseksi. Jossakin mielessä kuluneet päivät ovat kuitenkin vahvistaneet ajatuksiani siitä, että olen oikealla tiellä. Sain vahvistuksen sille, että olen löytänyt omien arvojeni mukaisen tavan elää, Jumalalle kiitos. Uskon löytämisen jälkeen arvoja on saanut puntaroida enemmänkin  ja tuntuu hyvältä huomata, että on löytänyt vakaan pohjan elämälle. Sen sijaan olen hieman surullinen sen puolesta, että jotkin läheiseni tuntuvat elävän päämäärätöntä elämää, jossa maalliset houkutukset ja ajatukset vievät voiton elämän henkisemmiltä ulottuvuuksilta. Ehkäpä tässäkin pätee edellä mainittu asia: näyttämällä itse toivomaansa esimerkkiä voi toivoa läheistenkin käyttävän päivänsä viisaasti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...